Gootti.net

Ajankohtaista 1/2020: Foorumi on toistaiseksi vain lukumoodissa. Uusien viestien tai viestiketjujen lähettäminen ei ole mahdollista. Jäseneksi liittyminen ei ole mahdollista. Vanhat jäsenet voivat kirjautua sisään ja lukea sekä vastaanottaa yksityisviestejä, sekä päivittää profiilinsa tietoja.

Novellipalsta - Käy kommentoimassa ja kirjoita omasi!

Kirjoittanut: fantasos (Jäsen)
  • #31
  • Arvo: Edistynyt
  • • Muokkasi: fantasos
  • Lähetetty: 27.12.2009 22:05
Löytyi tällainen tarina omasta pöytälaatikosta:

Mies oli vaeltanut niin kauan kohti tätä paikkaa. Aivan liian kauan jotta hän olisi valmis epäonnistumaan. Kuun valo hohti linnan keskustornin kiveyksessä ja sitä hohdetta vasten näkyi musta rauta-aita joka erotti tämän tumman hahmon tornin pihasta. Aita oli synkkä. Sen katsominen sai pelonväreet tuntumaan selkäpiissä. Velho huomasi tämän ja ymmärsi kohdanneensa tornin ensimmäisen puolustuksen. Sellainen ei kuitenkaan rittänyt tämän itsepäisen velhon pysäyttämiseen. Hän saapui portille ja lausui sanat: "Opee, gato par casa cursida, migta Noirissa commins te!" Portti aukesi ääneti. Nyt pelko alkoi kasvaa: Portti ei kitissyt vaikka sitä ei olisi pitänyt yhdenkään sielun käyttää yli vuosisataan...
Mies käveli puutarhan läpi kohti linnan laskusiltaa ja katseli öisen linnan ulkonäköä. Yhdessä tornin ikkunoista paloi valo. Pelko kuristi häntä taas: Kuinka valo voi palaa kaikkien näiden vuosien jälkeen? Kylmän kauhun tunne nousi hänen ruokatorvessaan kun hän mietti kaikkia mahdollisia selityksiä asialle: Levottomia sieluja vaeltamassa linnan pihalla, virvatulia pesiytyneenä pitkiin käytäviin... Puiden oksat alkoivat kosketella hänen kaapuaan kuin etsien tarttumakohtaa, sillä pelko oli saanut hänet ja hän oli vapaata riistaa kenelle tahansa linnan pihan pimeistä asukeista. Mies alkoi ymmärtää hänen oman silkan hulluutensa: Hän ei ollut valmis yrittämään tämän linnan valtausta - hän ansaitsi kuolla. Mutta samassa jokin pakeneva ajatus hänen sekoittuneessa mielessään pystyi heräämään ja voittamaan koko tuon kauhun ja epätoivon ryöpyn. Nopein liikkein hän löi oksia sauvallaan ja ne pysähtyivät. Hän oli taas oman itsensä herra ja pelko oli mennyttä.
Puutarha loppui ja hän käveli laskusillan yli portille. Kaikkien näiden vuosien jälkeen hän oli täällä jo ammoin löytämänsä avain kädessään. Hän työnsi avaimen lukkoon ja käänsi sitä varovasti. Lukko aukesi ilman ponnistuksia.
Tämä ei ollut oikein - tämän ei pitänyt olla näin helppoa. Hän oli ollut aivan varma että kukaan ei ennen olisi ehtinyt tänne asti. Oven avautuessa paljastui lattialla makaava hiiltynyt luuranko, jonka kädessä oli kuumuudessa vääntynyt avain - joku oli ehtinyt tänne asti.

"Tässä siis oli se kohta, jossa muut lähtivät karkuun.", mies ajatteli: "Pelkoloitsu tuon ruumiin ympärillä on todellakin uskomaton". Mies nojasi sauvaansa ja vapisi kauttaaltaan kun pelko hyökkäsi hänen hoikkaan ruumiiseensa. Kuin hukkuva tarttuu ohueen oksaan, tarttui tämä mies siihen ainoaan ajatukseen jolla hän oli selvinnyt pihalla - hän ei pelännyt jos ei antanut loitsun pelottaa itseään. Aikansa pelkoa vastaan taisteltuaan tämä hahmo onnistui astumaan yhden hitaan, laahustavan askeleen. Sitten toisen. Lopulta hän onnistui laahustamaan huoneen toiselle puolelle. Hän tunsi jo voittaneensa. Autio linna oli nyt hänen.

Muutama askel seuraavalle ovelle ja musta velho avasi sen. Nyt hänen edessään aukeni linnan sisäpiha, jonka keskellä torni odotti. Hän käveli kohti tornia, eikä askelten ääniä kuulunut. Vain pehmyt suhina joka lähti hänen kaavustaan. Pelko katosi kuin muisto ikävästä sumusta kirkkaan kevätpäivän aamuna. Hahmo astui tornin avoimesta ovesta sisään ja samassa kirkas ääni, kuin jylinä ukkosen pamahduksen jälkeen puhui: "Kuka on tämä uljas nuori velho joka uskaltaa astua Kirottuun Linnaan?" Äänen takana piilevä valtava magian määrä yllätti jopa tämän mustan kaavun. Hänen äänensä ei kuitenkaan vapissut kun hän vastasi: "Minua on kutsuttu useilla nimillä: varasteleva petturi, häpeä velhokunnalle, mitään osaamaton harrastelija - nimiä on monta. Mutta jos unohdamme hetkeksi sen että olen hankkinut suurimman osan tiedoistani maksamatta niistä, voinemme käyttää minusta nimeä jonka olen saanut syntymässäni: Trax Vaeltaja." Ääni alkoi kuulostaa jo normaalimmalta kun se vastasi: "Ja minä olen Euphyranox - Musta Kuolema. Minä omistan tämän linnan."
Trax katsoi ylöspäin. Hän tahtoi nähdä tämän velhon joka oli ottanut Kirotun Linnan kodikseen. Hän halusi tietää, kuka olisi niin hullu. Hän ei nähnyt vieläkään mitään ylhäällä tornin pimeydessä, mutta sen sijaan hän huomasi jonkinlaisen hopeisen käärmeen kiemurtelevan portaiden alapäässä. Se leveni portaita ylöspäin noustessaan ja oli jotakin sellaista mitä hän ei ollut koskaan aiemmin nähnyt - kuin sula metalli olisi sykkinyt ja vääntyillyt. Kuin valtava häntä joka valui yläkerran pimeästä alas portaita. Samassa kaikki loksahti paikoilleen: Pelko, hiiltynyt ruumis, sulanut avain... Lohikäärme! Hopeinen lohikäärme vartioimassa tätä linnaa jonka tuli olla vain hylätty raunio muiden joukossa! Trax juoksi linnan pihalle niin nopeasti kuin pystyi. Hän tiesi ettei hänestä olisi vastusta täysikasvuiselle lohikäärmeelle, hänestä ei olisi vastusta edes vuoden ikäiselle poikaselle. Lohikäärme karjaisi samalla kun Trax pääsi lähimmästä ovesta takaisin sisälle linnaan - sen siipien havina oli kuultavissa ulkona. Trax tiesi että hän ei ikinä pääsisi elävänä pois jollei hän keksisi jotain keinoa voittaa tuota lohikäärmettä. Jotakin voimallisempaa kuin hänen magiansa. Jotakin... jotakin linnan kellarista! Lohikäärme ei varmasti ollut tyhjentänyt sitä huonetta johon velhot tästä linnasta olivat varastoineet taikaesineensä ja loitsunsa. Trax syöksyi lyhtyjen valossa varmoin askelin kohti alas vieviä portaita ja päätyi lopulta linnan sokkeloiseen kellariin. Kiviset seinät olivat homeen ja hämähäkinseittien peitossa. Soihdut valaisivat kellaria ja heittivät hänen varjonsa seinille.

Trax katsoi ihmeissään seinillä kiipeileviä albiinohämähäkkejä. Ne olivat ilmeisen maagisia, kuten kaikki täällä maanalaisissa kammioissa. Soihdut paloivat valolla joka näkyi vain maagikkojen silmissä. Siksi hämähäkitkin olivat albiinoja. Trax tunsi niskassaan sen ikävän tunteen, jonka tuntee kun joku lähestyy sinua takaapäin ja hän kääntyi yllättäen ympäri, koska hän oli varma että joku oli kurkkinut hänen selkänsä takaa. Käytävä oli kuitenkin tyhjä, soihtujen kelmeässä valossa ei näkynyt muuta kuin hänen oma varjonsa, vaikka Trax olisi voinut vannoa jonkun olleen juuri koskettamassa hänen hartiaansa. Hän kiersi kellarikäytävää suuntaan jos toiseenkin kunnes pöly ja home maistuivat jo Traxin suussa ja hänestä tuntui että hän oli käynyt jokaisessa kellarin kolkassa ja koputtanut jokaista seinän kiveä. Huoneet olivat joko hyödyttömiä ruoka- ja juomavarastoja tai täysin tyhjiä. Silloin hän huomasi renkaan hiekkalattialla. Se oli raskasta tekoa ja selkeästi kiinni lattiassa. Tänne alas asti kantautui lohikäärmeen huuto, jonka kannustamana Trax tarttui renkaaseen ja kiskoi siitä kunnes ohuen hiekkakerroksen peittämä luukku aukesi ruostuneen raudan vinkuessa. Kitisevät saranat olivat tervetullutta vaihtelua ja tuntuivat luontevilta kaiken tämän hiljaisuuden jälkeen. Alhaalla näkyi soihtujen valaisemat tikapuut. Samassa Trax löi sauvallaan vahvan iskun taakseen ja kääntyi salamannopeasti ympäri. Taaskaan käytävässä ei ollut ketään vaikka hän oli tuntenut jo hengityksen niskassaan. Se tunne ahdisti häntä, mutta hän ajoi sen mielestään olettaen kyseessä olleen vedon aiheuttaman ilmavirran. Soihdut hänen ympärillään paloivat tasaisesti - lepattamatta. Traxin mielessä soivat lohikäärmeen sanat: "Minä olen Euphyranox - Musta Kuolema. Minä omistan tämän linnan."
Seuraava kerros oli edellistäkin hiljaisempi ja saranoiden kitinän aiheuttama helpotus tuntui hukkuvan samoin tein. Kerroksessa oli vain lyhyt käytävä hyvin lukitulle ovelle. Trax työskenteli aikansa lukon kimpussa vilkuillen aina välistä olkansa yli. Hän alkoi jo tottua tähän outoon tunteeseen siitä että joku oli hänen takanaan. Lopulta lukko aukesi naksahtaen ja Trax astui sisään ovesta. Sisällä oli vain yksi keskelle huonetta pystytetty rautakoukku josta roikkui hopeasta ja verikivestä tehty amuletti. Huoneen valaistus oli lähtöisin samoista soihduista. Katseen tunne hänen niskassaan voimistui ja Traxin mielessä kulkivat taas nuo sanat: "Minä olen Euphyranox - Musta Kuolema." Trax vilkaisi taas taakseen ja astui katsomaan amulettia lähempää: Verikiven kiiltävällä pinnalla värehti hänen peilikuvansa ja kiveä kehysti sarja tuskanhuutoon vääntyneitä kasvoja. "Uskomatonta tuskaa." Trax ajatteli: "Mikä on voinut saada jonkun kuvaamaan tuollaista tuskaa hopeisiin kasvoihin?" Trax antoi katseensa kiertää amulettia ja mietti:"Musta Kuolema. Minä omistan tämän linnan." Trax ei sitä huomannut, mutta sitä mukaa kun hänen katseensa kiersi pitkin noita levottomaan kauhuun jäykistyneitä kasvoja, alkoi verikiven pintaan ilmestyä lisää peilikuvia. Yksi kerrallaan ne nousivat olemattomuudesta hänen hartioidensa taakse, ja niiden huulet liikkuivat Traxin ajatusten tahtiin: "Musta Kuolema." "Tämän linnan."
Lopulta Traxin katse oli kiertänyt täyden ympyrän ja hän poimi amuletin käteensä. Silloin hän kääntyi katsomaan taas taakseen, huolettomasti ja tottuneesti.

Nähtyään ne pelkästä tuskasta ja pelosta luodut haamut takanaan Trax ampaisi paniikinsekaiseen juoksuun eikä hidastanut hetkeksikään vauhtiaan juostessaan ulko-ovelle. Jokainen ilme, jokainen kasvo, jokainen heijastus jostakin joskus ammoin pelkoon kuolleesta sielusta oli jonkun amuletissa olleen kasvon näköinen. Traxin sydän hakkasi pakahtumispisteessä kun hän lopulta pääsi linnan etuovelle ja hyppäsi siellä yhä lepäävän ruumiin yli, vaaleat haamut kannoillaan. Liian myöhään Trax ymmärsi että lohikäärme oli antanut hänen kulkea kellarissa rauhassa, koska se kuului loitsuun. Lohikäärmeen sanat olivat vanginneet hänet jo silloin. Pelkoloitsu ovella ei ollutkaan este sisääntulijoille - se oli viimeinen naula lähtijöiden arkkuun. "Musta Kuolema", Trax ajatteli. Hän astui ulos linnasta ja kohtasi hopeisen lohikäärmeen edessään, siivet levitettyinä, silmät pimeydessä hehkuen, taikuutta tulvillaan, valmiina ja odottamassa. Valmiina. Valmiina...

EDIT: ei anna tehdä näin pitkää postausta, jatketaan...
Kirjoittanut: fantasos (Jäsen)
  • #32
  • Arvo: Edistynyt
  • Lähetetty: 27.12.2009 22:06
Traxin sydän pysähtyi silkkaan kauhuun ja viimeinen huuto hänen huuliltaan leikkasi pimeyttä kun sielu pakeni iäisyyteen pois maailman kauhuista. Lohikäärme muuttui ihmishahmoon ja käveli kellariin. Hän avasi maagisen seinän, jonka Trax oli ohittanut. Sen takana olevaan aarrekammioon ennen Euphoryksena tunnettu velho asetti Traxin sauvan ja korut, mutta pieneen kellarihuoneeseen se palautti amuletin. Lohikäärme hätisti pelosta ruumiillistetut haamut takaisin amuletin lepoon ja asetti korun roikkumaan rautakoukkuun. Traxin pelosta syntynyt haamu vaelsi amuletissa kaltaistensa joukossa etsien ahneesti jotakuta joka vapauttaisi sen verikivisestä vankilastaan ja hänen kuolinnaamionsa koristi hopeisella hohteellaan amuletin reunaa muiden joukossa. Kiven pinnalla heilahti Traxin kuvajainen jonka huulet muodostivat lauseen: "Sinä olet Euphyranox - Musta Kuolema. Sinä omistat tämän linnan." Sitten hahmokin oli poissa. Vain soihdut valaisivat huonetta jossa amuletti vartioi linnaa omistajansa käskystä.
Kirjoittanut: Roudatar (Aktiivi)
  • #33
  • Arvo: Platinagootti+
  • • Muokkasi: Roudatar
  • Lähetetty: 23.04.2010 10:48
Voi jukoliste! Hyvä ettei tuota lukiessa alkanut hengästyttää. Loppu oli jotain ihmeellistä. Olen sitä mieltä, että tuo toimisi vallan hyvin näyteltynä ja olisi vahvasti katsomisen arvoinen.
Muuta ei miusta nyt saa irti.


Savukiehkurat kiipeilevät pitkin märkiä hiuksiani kunnes kaukaa ulapalta puhaltava tuuli hajottaa ne. Vaikka aurinko nousee vasta muutaman tunnin päästä, valo valaisee jo tarpeeksi, etteivät kyyneleeni enää huku hämärään.

Veden pinnalla tuuli hetken leikkii väreiden kanssa lopulta tyyntyen. Lämmin kesäyö elää viimeisiä hetkiään, mutta valkenevan aamun ensimmäiset säteet eivät vielä yletä pilviä kauemmas. Melkein toivoisin, että sataisi.

Olen vihdoin saanut sen, mistä olin haaveillut vuosia. Tahtoni on viimein toteutunut ja viimeinen pilkahdus on kadonnut katseestasi. Olen vihdoin ja viimein saanut rauhan ja sinun henkesi. Kaiken tämän jälkeen on myrsky viimein laantunut mielessäni. Vielä viimeinen suudelma kylmenneille huulillesi ja vihoviimeinen koseketus kalman kalpealle ihollesi. Auringon ensimmäiset säteet ehtivät vielä valaista kasvosi viimeisen kerran, kunnes ne katoavat veden pimeyteen.

Sytytän uuden savukkeen ja katson ulapalle. Aamuaurinko lämmittää minua, enkä enää itke. Viimein äänesi lakkasi kaikumasta mielessäni. Kävelen pois laiturilta ja jään hetkeksi istumaan rannan hiekalle. Päivä taitaa sittenkin nousta. Sammutan savukkeen hiekkaan ja kävelen pois jättäen taakseni viimeisen lepopaikkasi, menneisyyteni ja sinut.
Kirjoittanut: momentumi (Jäsen)
  • #34
  • Arvo: Asiantuntija
  • Lähetetty: 30.06.2010 11:33
Julkaisin näitä yhden tuonne vahingossa runopalstalle, mutta siellä haluttiin näitä lisää, joten pistänpä tänne, kun löysin tämän topikin!

Joulupukkia ei ole olemassa

kirjoittaja: momentumi
beta: Ciffie (vakiobetaajani ) (Finfanfunin foorumilta)
genre: angst, romance, slash, oneshot
ikäraja: K15
fandom: Deathstars
paritus: Whiplasher Bernadotte/Cat Casino (+ Whip/OC)
Disclaimer: En omista poikia, enkä saa tästä palkkaa, kunhan vain leikin

A/N: Osallistuu angst25 – haasteeseen sanalla: joulupukki.

Olin aina vihannut joulua. Se oli aina ollut samanlaista typerää teeskentelyä; vietimme aikaa yhdessä perheen kanssa ja esitimme olevamme onnellisia, vaikka emme oikeasti olleet. Milloin olimme viimeksi olleet oikeasti onnellisia? Kenties hääyönämme, jos silloinkaan...

En tiennyt, missä vaiheessa kaikki oli kääntynyt toisin. Kohdatessani sinut olin rakastunut sinuun ensisilmäyksellä ja silloin se vain tuntui oikealta. Tiesin, että halusin sinut ja yleensä sain aina haluamani. Niin tälläkin kertaa ja menimme naimisiin ehkä liiankin nopeasti. Eikä kauaakaan, kun olit raskaana. Ja nyt meillä oli jo kaksi. Ja koko juttu ahdisti minua. Olisin halunnut juosta pois, jos olisin voinut. En vain enää tiennyt, mitä tekisin.

Lapset leikkivät olohuoneen lattialla täysin tietämättöminä. Välillä he kyselivät milloin se joulupukki tulee. Jätin vastausvuoron tylysti sinulle, kun loit minuun murhaavan katseen.
"En tiedä." Vastasit aina enempiä selittämättä.
Minusta sinun olisi kuulunut kertoa lapsille totuus, mutta päätin olla asiasta hiljaa. Joulupukkia ei ollut olemassa. Sitä vitun ukkoa ei tänä vuonna tähän taloon tulisi.

Ehkä yksi syy siihen, että vihasin joulupukkia, oli se, että ukko ei ollut koskaan käynyt minun luonani silloin, kun olin ollut lapsi. Vanhempani olivat aina selittäneet, että en vain ollut ollut tarpeeksi kiltti, vaikka oikea syy taisi olla se, että kummallakaan ei ollut varaa tilata joulupukkia ja heille oli aina syntynyt riita siitä, kumpi pukkia esittäisi. Aivan kuten meille tänä jouluna.

Sinusta minun olisi kuulunut toimia joulupukkina, kun olin muka unohtanut tilata pukin. Koko pukin hommaaminen oli kyllä tänä vuonna kuulunut sinun hommiisi, mutta jotenkin aina onnistuit luistamaan siitä ja syyttämään kaikesta minua. Ja minähän en suostunut pukeutumaan siihen punaiseen pukuun ja liimaamaan valkoista partaa naamaani. En ikinä! Siinä puvussa oli niin helvetin kuumakin.

Kulautin viimeisen vodkalasillisen tyhjäksi ja huomasin pahaksi onnekseni pullon olevan kokonaan tyhjillään. Se siitä ilosta sitten. Laskin lasin pöydälle ja nousin tuolista vähin äänin. En katsonut sinuun, enkä lapsiin, kun poistuin kokonaan huoneesta. Odotin jo, että juoksisit perääni, mutta et juossut. Puin nahkatakin ylleni ja odottaessani vielä hetken, avasin oven ja astuin kylmään tuuleen ja sateeseen.

Lunta ei ollut satanut tänäkään vuonna, mutta ihmekös tuo. En oikeastaan enää koskaan edes odottanut lunta jouluksi. Olin niin tottunut mustiin ja sateisiin jouluihin, ettei lumenpuute haitannut minua yhtään. Joulu oli jopa kotoisampikin, kun vettä satoi kaatamalla harmaalta taivaalta. Karun kaunista toisaalta, kun sitä oikein ajatteli. Sopi hyvin tähän masentavaan tunnelmaan.

Suuntasin askeleeni kohti tuttua, katuvalojen valaisemaa tietä, joka vei kohti treenikämppää, enkä välittänyt, vaikka kastuin sateessa läpimäräksi. Oikeastaan se teki vain hyvää. Kaikkialla oli aavemaisen hiljaista. Tuntui kuin koko kaupunki olisi tyhjillään, vaikka talojen ikkunoissa paistoi valo ja sisällä näkyi iloisia ihmisiä. Olimmeko me ainoita, jotka eivät nauttineet tästä paskasta?

Pääsin viimein treenikämpälle ja kaivoin avaimet taskustani. Avasin natisevan puuoven ja astuin sisälle. Minua tervehti lämmin tuulahdus ja heti tuli kotoisampi olo. Jopa treenikämppä tuntui enemmän kodilta kuin meidän kotimme.

Kävelin läpi huoneen kohti soittimia, jotka lepäsivät siististi paikoillaan niin kuin urheilijan voittamat pokaalit kaapin hyllyllä. Ohitin mikrofonin, joka oikeastaan kuului minulle, ja kävelin hänen kitaransa luokse. Pysähdyin kitaran eteen ja ojensin käteni sitä kohti. Annoin sormieni liukua alas sen kieliä. Kuvittelin hänen sormensa tapailemaan kieliä, koskettamaan niitä kanssani. Saatoin jopa tuntea hänen kosketuksensa sormillani, vaikka hän ei ollut läsnä.

Suljin silmäni ja näin hänet edessäni. Hänen takkuisen, mustan tukkansa, seksikkään ja laihan vartalonsa ja ne maailman kauneimmat silmät, joista en milloinkaan saanut katsettani irti. Kuvittelin ja tunsin hänen vartalonsa painautuvan kiinni vartaloani vasten ja hänen huulensa koskettavan kaulaani, rintakehääni. Voihkaisin ääneen. Se tuntui liian todelta ollakseen vain kuvitelmaa. Voi, miten halusinkaan hänet tänne. Nyt.

Samalla hetkellä, kuin hän olisi kuullut ajatukseni, ovi narahti auki takanani ja joku astui huoneeseen. Tunnistin ne askeleet. Hänen askeleensa. Pidin silmäni yhä suljettuina, kun kuulin hänen lähestyvän minua. Askel askeleelta. Hidastettuna kuin elokuvissa.

Pian tunsin hänen vartalonsa painautuvan kiinni selkääni vasten ja hänen toinen käsivartensa kietoutui lanteeni ympärille. Toisella kädellään hän kosketti kitaran kieliä kanssani. Hänen kämmenensä painautui kämmenelleni ja hän liu'utti käsiamme kieliä pitkin alas. Vasta, kun hänen huulensa painautuivat niskaani, avasin silmäni ja kohtasin hänen kauniit, siniset silmänsä.

"En osannut odottaa, että näkisin sinut täällä." Hänen sametinpehmeä äänensä mumisi niskaani vasten.
Värähdin, kuten aina kuullessani tuon äänen.
"Samaa voisin todeta sinusta." Mumisin, kun hänen sormensa siirtyivät avaamaan nahkatakkini vetoketjua ja hänen huulensa liukuivat niskaani pitkin alemmas.
"En kestänyt olla kotonakaan." Hän sanoi ja levitin käsiäni, kun hän veti nahkatakin yltäni.
"En minäkään..."

Hän seisoi pian edessäni ja katsoimme toisiamme syvälle silmiin. Hän tarttui käsillään kiinni paitani rinnuksista ja veti minua kohti sohvaa, joka kökötti yksinään perimmäisessä nurkassa. Sohva oli vanha ja kulunut, mutta sillä sohvalla oli vietetty monta hyvää hetkeä. Monta helvetin hyvää hetkeä.

Hän laskeutui sohvalle hitaasti ja veti minua perässään. Ja minä seurasin. Seurasin kuin uskollinen koira isäntäänsä. Hänen huulensa näykkäsivät huuliani, leikittelivät niillä, kun vartaloni painautui vasten hänen vartaloaan. Halusin repiä takin nopealla liikkeellä hänen yltään, mutta hän halusi vain leikitellä.

Yhdyin mukaan hänen leikkiinsä ja näykkäsin hänen huuliaan. Tunsin hänen erektionsa kovana reittäni vasten ja hän tunsi varmasti samoin minun. Eikä hän enää jaksanut leikkiä. Hän repi paidan päältäni nopealla liikkeellä ja antoi minun repiä takkinsa hänen yltään yhtä nopeasti. Hänen kätensä hapuilivat housuni nappeja ja vetoketjua samalla, kun revin paitaa hänen yltään. Voihkaisin ääneen. Luoja, tätä minä olin kaivannutkin.

Lepäsin hikisenä, mutta tyynen rauhallisena hänen vierellään ahtaalla sohvalla. Viltti peitti alastomat vartalomme ja pääni lepäsi hänen paljaalla rinnallaan. Kuuntelin hänen sydämensä lyöntejä ja annoin sormeni liukua pitkin hänen ihoaan. Hänen sormensa leikittelivät hiuksillani, silittivät päätäni. Se kaikki ahdistus, jota olin kotona tähän mennessä tuntenut, olivat kadonneet sisältäni. Oloni oli rauhallinen ja tunsin itseni onnelliseksi. Hänen kanssaan olin aina tuntenut itseni onnelliseksi.

"Whip..." Hänen äänensä kuiskasi nimeni tuskin kuuluvasti, mutta kuulin sen silti.
"Niin?" Mutisin painaessani huuleni hänen rintakehäänsä vasten.
"Mitä me teemme?"
Kysymys tuli vakavalla äänellä. Luoja, hän oli miettinyt tulevaisuutta. Meidän tulevaisuuttamme.
"En tiedä..." Sain vastatuksi, kun suutani kuivasi.
En todellakaan tiennyt. Hemmetti! Halusin hänet, mutta uskaltaisinko tarttua tilaisuuteen? Jättää vaimoni ja lapseni ja lähteä hänen mukaansa? Palaamatta koskaan enää takaisin. Satuttaisin niin monia, jos nyt lähtisin. Ja menettäisin elämäni tilaisuuden, jos en lähtisi.

"Haluan sinut, Whip." Hän sanoi painottaen "haluan" ja "sinut" sanoja.
Sydämeni jyskytti, kun käänsin katseeni hänen sinisinä hohtaviin silmiinsä. Hän oli tosissaan. Hän ei laskenut leikkiä. Nielaisin. Minun olisi päätettävä. Nyt.
"Minäkin haluan sinut. " Sanoin noustessani istumaan.
Hänkin nousi ja istuimme sohvalla vierekkäin, viltti kiedottuna ympärillemme.
"Miksi et sitten ota?" Hän kysyi katse yhä silmissäni. "Nyt sinulla on siihen tilaisuus."
Laskin katseeni alas ja olin hetken hiljaa. Hän odotti. En tiennyt yhtään, mitä tekisin.
"En voi." Sain sanotuksi viimein. "Olen pahoillani..."

Nousin sohvalta ja aloin etsiä farkkujani lattialta. En katsonut enää häneen. Jos olisin katsonut, olisin vielä muuttanut mieltäni. En vain tiennyt, miksi en voinut jäädä hänen luokseen. En osannut selittää sitä hänelle. En osannut selittää sitä edes itselleni.
"Tiedän, että oikeasti haluat minut." Hän sanoi ja tunsin hänen katseensa seuraavan jokaista liikettäni.
Puin vaatteet ylleni niin nopeasti kuin osasin.
"Niin haluankin."
"Miksi sitten pakenet taas?"

Käännyin viimein katsomaan häntä silmiin. Halusin vain vielä kerran nähdä nuo hohtavan siniset silmät ja painaa niiden katseen mieleeni.
"Minun on pakko. Tiedät sen."
"Tiedän...kunhan vain yritin...epätoivoisesti."
Hän laski katseensa ja tiesin sen olevan merkki siitä, että minun olisi lähdettävä. Nostin vielä nahkatakkini lattialta ja vedin sen ylleni. En sanonut mitään kävellessäni huoneen poikki kohti ulko-ovea. Mennessäni pysähdyin vielä hetkeksi hänen kitaransa viereen ja kosketin sormillani sen kieliä. Odotin sekunnin, että hän olisi tullut luokseni ja suudellut huuliani tulisesti vielä kerran. Hän ei tullut.

Jatkoin matkaani ovelle ja suljin sen
Kirjoittanut: Roudatar (Aktiivi)
  • #35
  • Arvo: Platinagootti+
  • Lähetetty: 26.08.2010 01:10
Tuota lukiessani melkein alkoi ahdistaa. En tiedä oliko tarkoitus luoda tuohon rakastelukohtaan se yllätysmomentti että miehellä ei olekaan toinen nainen vaan mies! Tuossa vaiheessa ahdistuksen rippeet hävis ja kaikki sumuinen muuttui kristallinkirkkaaksi. Tunnelma vaihtui heti ja kaikki päähenkilön tuntema vierastus perhettään ja vaimoaan kohtaan olikin oikeutettua. Jokseenkin tykkäsin. Kouluarvosanan (ammattikoulun vanhalla asteikolla 1-5) annan 3 1/2

Vaahteranlehti

Ruskea vaahteranlehti tipahtaa melkein suoraan teemukiin, mutta tekee viimehetkellä kieppauksen ja putoaa vain syliini. Syksyinen lämmin aamuaurinko lämmittää kasvojani ja viileä tuuli pyyhkäisee puiden yli. Missähän se kissakin oikein kuppaa. Teemuki toisessa kädessä ja tupakka toisessa kädessä tuijotan sitä lehteä sylissäni. Siinä on vielä vähän keltaista ja vihreää muodostaen halki särkyneen sydämen. Miten juuri tämä lehti osaskin leijailla juuri minun parvekkeelleni? Ja miksi juuri tänään?

Mikä tahansa muu päivä, enkä olisi edes katsonut sen kuviota ja se olisi ollut vain lehti muiden pudonneiden lehtien seassa parvekkeellani. Mutta tänään tuijotan sitä lehteä, kuin mielipuoli ja mietin, että huomasiko kukaan sitä pientä järkähdystä joka tapahtui, kun se lehti tipahti syliini. Lasken tyhjän mukin kädestäni ja katson sitä lehteä. Yksi kyynel, hetken päästä toinen ja lopulta kyynelten virta, jolla ei ole aikomustakaan katketa. Rutistan lehden käteeni, tumppaan tupakan ja menen takaisin sisälle tyhjä muki mukanani.

Minua pelottaa mennä sänkyyn takaisin. Olisin vain taas ihan yksin. Mutta toisaalta enemmän minua pelottaisi jäädä jalkeille katselemaan kun aurinko nousee korkeammalle. Peiton alla olisin turvassa auringon säteiltä, turvassa syksyn orastavalta hallalta. Ajatus siitä, että en saiskaan tietää minkä väriset silmäsi olisivat lauantaiaamuna peiton alla, saa kyyneleet tulemaan takaisin. Niin monta kertaa olen joutunut perääsi itkemään, ja silti sinä satutit vasta ensimmäisen kerran. Minä suljen silmäni ja toivon ettei tarvitsisi enää koskaan tuntea mitään. Luulin että kipu menisi joskus pois kokonaan eikä tulis enää takaisin. Se kipu saa luulemaan, että sydäntä revittäisi irti rinnasta.

Itku loppuu vaikka kipu ei menekkään vielä pois. Nukahdan hetkeksi ja herään ovikellon soittoon. En jaksa mennä avaamaan. Sitten soi puhelin. Kun en vastaa, niin seuraavaksi tulee tekstiviesti. Minun on pakko ottaa puhelin lattialta ja katsoa kuka se oli. Noora vain kyseli, että vieläkö nukun kun en avaa ovea. Kyselköön rauhassa. En jaksa. Rappukäytävä hiljenee ja nukahdan uudelleen.

Havahdun kirkkaaseen välähdykseen ja hetkessä on taas pimeetä. Ukkonen. Nousen ylös ja avaan parvekkeen oven. Viileä sateenraikas tuulahdus täyttää asuntoni ja menen seisomaan parvekkeelle vesisateeseen. Se rutattu lehtikin on huuhtoutunut pois. Enää ei satu. On vain turtumus. Sade lakkaa ja hiivin takaisin sänkyyn. Ehkä huomenna jalkani kantaisvat taas. Tellukin hyppää sängyn alta makaamaan pääni viereen. Se alkaa kehrätä, vaikka olenkin sateen jäljiltä märkä. Putoilevat pisarat ja Tellun kehräys rauhoittavat minut hetkeksi ja nukahdan. Hengitys on jo hieman helpompaa. Jospa huomenna jaksaisin katsoa auringon nousevan.
Kirjoittanut: hannavaan (Jäsen)
  • #36
  • Arvo: Asiantuntija
  • Lähetetty: 14.06.2011 20:08
^Mukavan syksyinen tunnelma tuossa novellissa, vaikkapa nyt onkin kesä, toimii se silti! Pienet arkiset asiat tuovat tarinoihin mielestäni palasen todellisuutta ja se tekee niistä hyviä, kuten tästäkin. Samalla tuohon tekstiin pystyy hyvin samaistumaan! Annan arvosanaksi 3! (Anteeksi sekava kommentti!)


Kirjoittaja tekee kaikkensa löytääkseen lukijansa ja niin aion tehdä minäkin. Siksi postaan taas yhden näitä tänne (aiemmin julkaisin yllä olevan Joulupukkia ei ole olemassa - ficcini vanhalla momentumi - nikilläni.) ja samalla sanon, että jos näitä ja muita tarinoitani haluaa lisää lukea, kannattaa eksyä osoitteeseen: http://momentumsmind.livejournal.com (Anteeksi mainostus, mutta on pakko!)
Jokainen saa itse arvioida tätä lukiessaan, onko parituksena mies/mies vai kenties nainen/mies!

Kaukana sinusta, mutta silti niin lähellä

Makasin hiljaa kyljelläni pimeässä ja kuuntelin, miten raahauduit väsyneenä makuuhuoneeseen. Pimeässä riisuit vaatteesi yltäsi ja kömmit vuoteeseen vierelleni varoen, ettet herättäisi minua. Et tiennyt, etten ollut nukkunut silmänräpäystäkään sinä yönä. Olin vain odotellut sinua, kuten nykyisin melkein jokaisena viikonloppuna.

Peitto kahisi, kun vedit sen yllesi ja kuulin vielä epämääräisen murahduksen, ennen kuin nukahdit. Jäin kuuntelemaan tasaista hengitystäsi saamatta itse ollenkaan unta. Tiesin tämän olevan yksi niistä unettomista öistä, joita oli viimeisinä kuukausina mahtunut elämääni paljon. Turhankin paljon. Mikään ei enää ollut hyvin. Ei meidän kahden välillä.

Vasta, kun olin varma, että olit sikeässä unessa, käännyin katsomaan sinua. Nukkuessasi näytit rauhalliselta, levolliselta. Kasvoillasi oli hymy ja silmäsi olivat kevyesti kiinni. Et ollut pessyt meikkejä kasvoiltasi ja tukkasi oli takussa, kuten aina. Varovasti kosketin sormellani kasvojasi ja mietin, missä olit mahtanut olla. Kuka mies oli jälleen tehnyt uuden jäljen kaulaasi?

Varovasti, yrittäen olla herättämättä sinua, raotin peittoa, nähdäkseni kunnolla kaulasi. Punaisia jälkiä oli tullut ainakin kaksi lisää. Olin laskenut niitä jo niin monena iltana, että tiesin aina, milloin niitä oli tullut uusia. Ja nämä jäljet olivat niin tuoreitakin. Tunsin piston sydämessäni ajatellessani sitä, etten minä ollut tehnyt yhtäkään niistä jäljistä kaulaasi.

Juuri, kun olin laskemassa peiton takaisin, huomasin sinipunertavat jäljet olkapäissäsi. Ne olivat uusia, en ollut nähnyt niitä koskaan aiemmin. Varovasti nostin peittoa, jotta näkisin paremmin. Hätkähdin, kun liikahdit, mutta jatkoit vain sikeästi uniasi. Kai olit niin väsynyt, ettei sinua kovin helposti hereille saisi.
Keskityin tutkimaan mustelmia paremmin. Tai niin hyvin, mitä nyt pystyin pimeässä niitä näkemään.

Näytti siltä, kuin joku olisi painanut sinua tavallista voimakkaammin olkapäistä. Olisin halunnut vetää peiton kokonaan päältäsi vain nähdäkseni, oliko niitä jälkiä muuallakin kehossasi. En kuitenkaan halunnut herättää sinua, joten laskin peiton takaisin päällesi. Käänsin katseeni sinusta ja jäin kattoon tuijottaen miettimään, mitä oli tapahtunut. Olitko yrittänyt lopettaa, mutta joku oli pakottanut sinua jatkamaan?

Suljin silmäni ja hautasin kasvoni käsiini. Miksi edes mietin näitä asioita? Miksi mietin, missä sinä vietit yösi ja kuka harrasti seksiä kanssasi? Kiusasin sillä vain itseäni. Miksi en vain lähtenyt luotasi ja jättänyt sinua, kun sinä et enää rakastanut minua? Tai ainakin tuntui, että et enää rakastanut. Mutta minä rakastin. Minä rakastin sinua yhä ja halusin vain auttaa sinua. Halusin pelastaa sinut tuolta pahuudelta, jonka keskellä sinä nyt elit.

En vain osannut tehdä mitään. En tiennyt, milloin kaikki oli kääntynyt tähän. Yritin monesti mielessäni kelata aikaa taaksepäin ja miettiä, milloin olin kadottanut yhteyden sinuun? Oliko se ollut silloin, kun olin yllättänyt sinut makuuhuoneestamme vieraan miehen kanssa? Ei, sen oli täytynyt olla ennemmin. Paljon ennen sitä. Jokin oli kääntänyt elämämme tähän. Jokin pieni virhe, joko sinulta tai minulta. Tai kenties molemmilta? Olisinpa voinut kääntää aikaa taaksepäin.

Meidän piti olla yhdessä. Meidän piti olla rakastavaisia, joiden elämään ei mahtunut muita. Nyt tuntui enää, että minä rakastin yksin sinua. Valvoin pimeässä miettimässä, miten saisin tämän kaiken kääntymään paremmaksi. Mietin, mutta en osannut tehdä asialle mitään. Milloin minä olin viimeksi rakastellut kanssasi? Hätkähdin, kun tajusin, että en edes muistanut sitä. Me emme enää olleet sitä, mitä olimme joskus olleet.

Varovasti käännyin kyljelleni kasvot sinua kohti. Katsellessani, miten rauhallisesti nukuit, mietin, mahdoitko sinäkään haluta tällaista elämää? Tuskinpa, mutta et osannut lopettaa. Et osannut puhua siitä, enkä minäkään osannut. Jos jompikumpi meistä vain olisi avannut suunsa ja sanonut sen ensimmäisen sanan, kaikki olisi ehkä voinut kääntyä toisenlaiseksi.

Puhumisen sijasta ryömin varovasti lähemmäs sinua. Kun vartaloni kosketti vartaloasi ja käteni kietoutui ympärillesi, liikahdit ja raotit silmiäsi. Katsoit minua hetken hieman hämmentynyt ilme kasvoillasi. Ihmettelit kai sitä, mitä minä olin tekemässä, mutta et työntänyt minua pois. Varovasti toin sormeni silittämään kasvojasi ja hiuksiasi. Sinä katsoit minua yhä liikahtamatta.

Ehkä olisi ollut täydellinen tilaisuus sanoa jotain. Puhua kanssasi. Mutta sinä olit niin väsynyt, enkä minäkään jaksanut nyt puhua. Halusin vain antaa sinun nukkua, maata vierelläsi ja vartioida untasi. Pitää sinusta huolta ja näyttää, että välitin sinusta yhä. Että minun luonani sinä saisit levätä rauhassa. Täällä kukaan ei satuttaisi sinua.

Silittäessäni sormellani poskeasi, sinä viimein hymyilit minulle aavistuksen, ennen kuin suljit uudelleen silmäsi. Minä hyräilin hiljaa tuttua, rauhallista sävelmää ja tuuditin sinut uneen välittämättä siitä, saisinko itse enää nukutuksi. Aamulla sinä et muistaisi enää tätä hetkeä. Aamulla sinä et puhuisi minulle, enkä minä sinulle. Aamulla olisimme taas siinä samassa oravanpyörässä, jossa olimme viime kuukaudet olleet. Ja illalla sinä jälleen lähtisit.
Kirjoittanut: hannavaan (Jäsen)
  • #37
  • Arvo: Asiantuntija
  • • Muokkasi: hannavaan
  • Lähetetty: 07.02.2014 17:29
Saa poistaa
Kirjoittanut: hannavaan (Jäsen)
  • #38
  • Arvo: Asiantuntija
  • • Muokkasi: hannavaan
  • Lähetetty: 07.02.2014 17:35
Saa poistaa
Vaihda maisemaa

Uutta! Nyt voit ahtaa Gootti.netin kännykkäänkin. Palvelun uusimmat uutiset ja suositun keskustelualueen tuoreimmat viestit löytyvät nyt myös kevytversiona mobiililaitteille suunnatussa Gootti.mobi-palvelussa.

  • Goottifoorumia selaa 2 vakoilijaa ja 0 jäsentä . Kävijäennätys tehtiin 13.04.2020 19:19, jolloin paikalla oli väkeä yhteensä 437 henkeä!
Järjestä treffit