Gootti.net

Novellipalsta - Käy kommentoimassa ja kirjoita omasi!

Kirjoittanut: DeadlyNightshade (Aktiivi)
  • #1
  • Arvo: Mahtigootti1500
  • Lähetetty: 15.05.2008 19:12
Kliseinen pätkä, jonka kirjoitin tänään. Ei jaksa keksiä mitään mielenkiintoista.

Rotat tulivat kolmantena yönä. Ne virtasivat meren yli kuohuvana mattona ja saapuessaan rantaan ne hajaantuivat. Ne täyttivät kaupungin jokaista kellaria myöten, levittäytyen lihakauppoihin, leipomoihin ja makuuhuoneisiin. Muutamissa taloissa havahduttiin vauvan parkumiseen tai tyttölapsen kiljahduksiin, kun nämä havahtuivat rotan vipellykseen kasvoillaan. Rottia oli kaikkialla, eivätkä kaikki olleet vielä rantautuneet, kun ensimmäiset aloittivat sen, minkä parhaiten taisivat: Syömisen.
Rotat aloittivat kapisen ruokailunsa satamasta. Ensimmäisen tunnin aikana oli syöty kaikki sataman elintarvikkeet: Vilja, mausteet, siemenet, leivät, suolatut lihat. Mitään ei jäänyt jäljelle, mutta se oli onni: Suurin osa rotista oli saanut vatsansa täyteen jo satamassa. Siksi useimmat kaupat ja kellarit olivat säästyneet. Muutama sata rottaa löydettiin satamasta kuolleena. Ne olivat ahmineet itsensä niin täyteen, että olivat kuolleet.
Kun kaupunki alkoi havahtua siihen, ettei kaikki ollut kunnossa, oli jo myöhäistä. Satama oli koluttu läpikotaisin, eikä jäljelle ollut jäänyt mitään. Suurin vahinko huomattiin kuitenkin vasta aamuviiden aikoihin. Kaikki laivat olivat kadonneet. Ei tarvittu viisaita selvittämään, mitä oli tapahtunut. Rotat olivat syöneet jokaisen purren ruuan toivossa kokkaa ja köliä myöten. Yhteydet ulkomaailmaan oli katkaistu.
Isät riensivät kertomaan asiasta perheilleen ja käskivät säännöstelemään ruokaa. Lapset ihmettelivät, kaupunginjohtaja kiersi kehää huoneessaan ja mutisi. Hän kutsui koolle kaupungin sivistyneet, opettajat, lääkärit, oppineen aateliston. Ratkaisua mietittiin kaksi tuntia viestinviejien odotellessa toimintakäskyjä. Lopulta päätettiin vain odottaa. Joku tulisi ennen pitkää, sillä vaikka satama ei ollutkaan yksi vilkkaimmista, sinne saapui päivittäin yksi tai kaksi laivaa.
Aurinko kääntyi laskuun, eikä yksikään purje ollut sipaissut horisonttia. Ihmiset alkoivat käydä kärsimättömiksi. Lopulta rannalta juoksi kaksi poikaa, huutaen kovasti ja herättäen kummastusta. Silmät laajenneina pelosta kertoivat löytäneensä rannasta miehen, mutta eivät suostuneet kertomaan enempää. Miestä käytiin katsomassa ja asiasta ilmoitettiin kaupunginjohtajalle. Pian rantaan ajelehti lisää asioita: Lankku, sitten kaksi, sitten kymmenen. Rannalta löydettiin kenkä, laukku, medaljonki sekä monia muita, kärsineen näköisiä tavaroita. Kaikissa oli monien terävien hampaiden jälkiä.
Illalla rotat alkoivat jälleen heräillä. Asukkaat odottivat pelokkaina. Loukkuja oli asetettu, ansoja viritetty, miehet vartioivat perheitään. Lapset oli siirretty samoihin huoneisiin vanhempien kanssa. Kaikki odottivat. Lopulta alkoi kuulua hiljaista rouskutusta. Perheen pienimmät itkivät, äiti lohdutti. Yö oli hiljainen lukuunottamatta jatkuvaa rouskutusta, rapinaa ja vikinää. Aamulla loukut olivat täynnä, mutta kellarit kuitenkin tyhjillään. Kauppojen varastot oli syöty. Jotkut olivat saaneet pelastettua muutaman leivän. Äidit itkivät turhautumiseensa, isät pitivät kasvonsa teräksenkovina eivätkä paljastaneet huoltaan. Saarikaupunki oli syöty puhtaaksi, ja rotat nukkuivat makoisaa unta.
Ihmisille alkoi tulla nälkä. Laivoja ei näkynyt missään. Ensin päätyivät paistiksi porsaat, joita oli lihotettu pitkään ja hartaasti. Sitten syötiin siipikarja. Lehmiä ja vuohia säästeltiin, koska niistä saatiin maitoa. Lukuisien riitojen päätteeksi, kun oli kulunut neljä yötä rottien saapumisesta, äidit luovuttivat mansikkinsa yhteiseksi omaisuudeksi. Kohta ei olisi jäljellä mitään, mitä syödä. Perheiden pelko kasvoi. Laivoja ei näkynyt.
Viidentenä päivänä rottien saapumisen jälkeen tauti alkoi ja se levisi nopeasti. Paiseet peittivät aluksi vain muutamaa ihmistä, mutta ennenkuin kunnolla tajuttiin, mistä on kyse, sairaus oli alkanut levitä. Kaupunki jaettiin hätäisesti kahteen alueeseen: Sairastuneet äidit, isät ja lapset erotettiin perheistään ja pakotettiin eristyksiin. Nykyisellä eristysalueella asuneet perheet evakuoitiin ja majoitettiin muiden perheiden luokse. Tauti kuitenkin levisi, eikä enempää voitu tehdä. Kaupunginjohtaja sairastui ja kuoli. Hänen poismenoaan itkettiin. Useat perheet menettivät tärkeitä osia itsestään. Useista jäi jäljelle vain yksi lapsi, jos sitäkään. Terveet, mutta likaiset ja nälkiintyneet ihmiset kerääntyivät yhteen. Heitä ei ollut enää monia jäljellä, eikä kukaan uskaltanut lähteä tarkistamaan, mitä eristysalueella tapahtui. He laskeutuivat kellariin odottamaan, sillä muutakaan ei osattu tehdä.
Seuraavana päivänä jotkut olivat nääntyneet. Muut katselivat heitä miettien. Lopulta joku uskalsi lähestyä ruumista. Illalla kaikki kuolleet oli syöty. Ihmiset kyräilivät toisiaan, lapset itkivät ikäväänsä. Kukaan ei puhunut. Tummat hahmot kyhjöttivät nurkissa ja jotkut mumisivat itsekseen, toiset tuijottivat kynttilän liekkiä. Tuikku oli jo niin lyhyt, että oli vain ajan kysymys, milloin se sammuisi. Tunnin päästä oli pimeää. Aurinkokaan ei enää paistanut. Oli hiljaista.
Rotat heräsivät. Ne olivat syöneet viimeiset 3 päivää vain puuta ja mätäneviä ruumiita. Niitä houkutti lihan tuoksu.
Kellarissa ihmiset alkoivat kuulla yhä enemmän ahdistavia ääniä. Joka puolella rapisi, vikisi ja suomuhännät viuhahtelivat pimeydessä. Lapset painautuivat toisiaan vasten, miehet nostivat katseensa ja kuuntelivat tarkkaavaisesti. Pimeydestä kuului ääni, matalaa jyrinää - kuin maa olisi alkanut kiehumaan. Kaikki pelkäsivät kuollakseen, mutta heillä ei ollut onnea.
Viikkojen päästä saarelle saapui laiva. Kaupunki oli raunioina, kaikkialla oli kuolleita rottia ja ihmisten raatoja. Ulkopuolella oli pitkään ihmetelty, miksi yhteydet eivät toimineet. Kaupungin kohtalo oli selvä, mutta tapahtumia ei saatu tietää.
Kirjoittanut: Nocturne (Aktiivi)
  • #2
  • Arvo: Mahtigootti1500
  • Lähetetty: 15.05.2008 23:34
Ehkä kliseinen tarina, mutta minä pidin siitä kuitenkin. Sait pidettyä lukijan otteessa, joka on aina hyvä. Joitakin kohtia ihmettelin, miten karja saatiin syötyä niin nopeasti... mutta sitten tajusin ettei kyse ollu parista kolmesta ihmisestö vaan enemmästä. Mutta juu pidin kovasti.

Omanikin varmaan voisin jatkoksi laittaa. Tämä löytyy muualtakin täältä ainakin ja täältä jajotkut on saattaneet sen aikaisemminkin lukea.




On aamu, kylmä ja kalsea.

Väsyttää ja viluttaa ja peittokin on mytyssä lattialla. Lakana on kietoutunut ympärilleni kuis saaliinsa kiinni saanut käärme. On paha olla.

Nousen ylös, vaikka mieleni tekisi jäädä sänkyyn odottamaan parempaa huomista. Tossuissani ja risaisessa aamutakissani taaperran keittiöön, hieroen unihiekkoja silmistäni.

Kahvinkeitin puhisee ja minä istun pöydän ääreen. Tuijotan ulos harmauteen. Eilinen keskustelu ystäväni kanssa palaa mieleeni.

"Miksi sinä vaan lillut ympäriinsä, ajelehdit kuin kaarna avomerellä. Et vaivaudu tekemään mitään parantaaksesi asioitasi. Tee jotain! Miksi?"

Komentaa minua kuin koiraa 'Istu! Anna tassu!' Jokatapauksessa sanat iskevät syvälle. 'Mitä sekin luulee tietävänsä?'

Otan mukillisen kahvia ja palaan edelliseen paikkaani pöydän ääressä. Alkaa sataa.

Päivät ovat kaikki samanlaisia, seuraavat toisiaan tylsinä ja tavallisina herättämättä suuria tunteita. Ne ovat täynnä taisteluita. Itseäni vastaan, KELAa vastaan, inspiraationsa menettänyt kirjailija ei ole kovin korkealla heidän listoillaan, itsehän olen kuulemma tilanteena aiheuttanut. Tuntuu kuin taistelisin tuulimyllyjä vastaan ainoana aseenani katkennut kynä. Olen kuin kynnetön kissa.

Nousen ja vaellan koneeni viereen, painan sen päälle ja sen käynnistuessä haen lisää kahvia, mustaa ja vahvaa. Kai minä edelleenkin toivon, että kupin pohjalta, kitkerän juoman alta, löytyisi jonkinlainen totuus, inspiraatio. Kuppi kourassani haahuilen takaisin koneeni viereen ja istahdan tuolle tuttuakin tutummalle tuolille, johon on painautunut täydellisesti takamukseni kuva.

Post-it lappuset peittävät osan ruudusta, no enpähän koko ajan näe tuota kursoria, joka vain ilkku minulle tyhjältä ruudulta. Huokaisen taas ja asetan kuppini pöydälle. Pöyräytän tuoliani ympäri aina uudelleen ja uudelleen, kunnes alkaa oksettaa. Mutta ruudulle en saa aikaisekse ainuttakaan sanaa, en edes pientä ja kivulloista.

Kahvikuppini on taas tyhjä, pakkohan sitä on lisää saada. Kun palaan koneeni viereen, sivu on edeleen valkoinen, ei edes toiveajattelulla saa sitä täytettyä. Tuijotan tyhjyyteen ajatellen omiani. Tunnit vierivät verkalleen ohi, minun sitä tajuamattani. Ei minua kiinnosta, enkä välitä, sillä ilman sanojani en ole mitään.
Kirjoittanut: DeadlyNightshade (Aktiivi)
  • #3
  • Arvo: Mahtigootti1500
  • Lähetetty: 16.05.2008 22:16
Nocturne: Pätkässä oli pienoisia huolimattomuusvirheitä alussa. Tämä on novelliksi hieman liian löysä. Tuntuu, että tämä olisi osa kirjaa. Mielestäni novellissa tulisi olla hiukan tiukempi linja. Lukiessasi tarinaasi tuli sellainen fiilis, että olit vain kirjoittanut, mitä mieleen tuli, sen pahemmin tarinaa miettimättä. Novellissa kuuluisi mielestäni olla jotain pohdittavaa, ristiriita tai edes mielenkiintoisia hahmoja. Käytit varsin kuluneita kielikuvia ja novellisi täytti ennakko-odotukseni täysin, ts. oli ennalta-arvattava. Mutta, harjoittelemalla kehittyy.

Tässä pari vuotta vanha riipustus-raapustus, itse en tyxi, mutta laitanpahan kuitenkin, että pysyy ketju elossa:

//Jos pidätät hengitystäsi, kunnes keuhkosi ovat tulessa, tiedät, miltä tuntuu kokea niin suurta surua, että sydämesi voisi repeytyä millä hetkellä hyvänsä riekaleiksi.//

Tuuli kuljetti kylmää ilmaa sulkien minut sisälle ulkomaailmaan. En saanut henkeä, sillä henkitorveni oli rutistunut kasaan, eivätkä ne pari millilitraa ilmaa, jotka pääsivät läpi, auttaneet paljoa - mustuus näkökenttäni laidoilla alkoi vahvistua, kierrellen ja kaarrellen, salakavalasti. En pystynyt vastustelemaan, miksi olisin edes yrittänyt? Kaikki oli pehmeää ja lämmintä, pimeys tuntui niin turvalliselta, niin pysyvältä, niin käsinkosketeltavan läheiseltä.
Hetken kuluttua se peitti koko näkökentän ja kaikki, mitä aistin, oli pari mutistua sanaa, sekä kylmä rantakadun asfaltti poskeani ja käsivarsiani vasten.
Mitä hyötyä niistä sanoista enää olisi? Minähän olin jo mennyttä. Eikä paikalla ollut minun lisäkseni kuin hän, hänen sielunsa varjo, se osa, joka hänestä oli vielä elossa. Ehkä sanat olivat anteeksipyyntö, ehkä ne olivat anelua, uhkailua, hullun houreita, ehkä ne olivat viimeinen rakkaudentunnustus. Tai lupaus kuolemalle.

Kokeiltuaan tytön pulssia poika irrotti otteensa, hitaasti, kuin hänen kätensä olisivat jäätyneet kiinni vielä lämpimään ihoon. Hän nousi kankeasti seisomaan ja vaalea tukka loisti auringon viimeisissä säteissä. Pojan ilmeettömät kasvot olivat suunnatut kohti asfalttia, kuin jokin olisi painanut hänen katseessaan, kuin jokin olisi repinyt hänen huomiotaan puoleensa. Pikkukivet pistelivät hänen paljaita jalanpohjiaan kovalla asfalttipinnalla ja pienet lasinsirut rikkoivat hänen ihoaan. Paikka oli täysin autio, kaikki olivat jo juhlimassa juhannusta, eikä nuhjuinen sataman kolkka ollut siihen mitenkään mieluinen ympäristö.

Teräksenharmaassa taivaassa oli jo sinistä reunoilla, horisontissa, eikä tihku enää kastellut pojan vaatteita. Aurinko laskeutui taivaanrantaa kohti, värjäten taivaan yläpuolellaan purppuranpunaiseksi, tulppaaninpunaiseksi, okrankeltaiseksi, antaen pilville uuden tehtävän. Ne toivat esille sen värit, ollen samalla yhtä välinpitämättömiä kuin kuolleen ruumiin sydän, joka oli hetki sitten hakannut vielä, pumpannut verta, kylmiä, kuin kuolleen ruumiin jokainen solu, joka nyt näivettyi hapenpuutteessa.
Yhtä välinpitämättömiä kuin poika, joka juuri nosti ruumiin käsivarsilleen. Hän käveli pari askelta eteenpäin ja heitti liikkumattoman hahmon meren syliin, kääntyen sitten kannoillaan ja sulkien silmänsä, kohottaen kasvonsa kohti taivasta.

//Jokainen unelma sortuu joskus, jokainen todellisuus murenee.. Haihtuu, kuin usva meren pinnalta, mutta todellisuus, toisin kuin se, ei ikinä palaa toisessa muodossa. Ainoat pysyvät asiat tässä maailmassa ovat kuolema ja elämä. Ja meren usva.//

Mytystä nousevat ilmakuplat rikkoivat veden pintaa yhä, vaikka ruumis oli aikaa sitten saavuttanut pohjan. Kaikki, mitä tyttö oli saavuttanut täällä, säilyi, mutta kaikki, mitä hän oli mieleensä säilönyt, muistoista koostunut yksilöllinen kokonaisuus, sielu, oli jo jossain kaukana - siirtynyt sinne, missä aika on. Hänen perheensä oli yhä juhlimassa, eikä ollut huomannut vielä mitään. Vartti sitten hän oli lähtenyt ulos, sanonut tapaavansa muutamia ystäviä. Eivät he odottaisi häntä kotiin ennen aamua, mutta silloin olisi myöhäistä, vielä myöhäisempää kuin nyt, vaikka henki oli jo paennut ruumiista, mutta ruumis saataisiin takaisin, jos sitä osattaisiin etsiä oikeasta paikasta, ennen laskuvettä. Silloin pohjavirtaukset imisivät ruumiin mukaansa, jolloin se katoaisi. Täydellisesti.
Tytön ruskeat hiukset hulmusivat vedessä, myötäillen jokaista aaltoa. Hänen silmänsä olivat jähmettyneet paikoilleen, hänen ilmeensä oli jäätynyt hänen kasvoilleen.

//Juokse pakoon, juokse niin kauan, että ajat itsesi umpikujaan. Maailma on niin rajallinen, että täällä on todellakin mahdollista käydä jokainen paikka lävitse, piiloutua jokaiseen kivenkoloon ja kellariin, jokaiseen luolaan, bordelliin tai hotelliin. Yhden ihmiselämän aikanako? Ei. Mutta se on kuitenkin mahdollista.//

Poika havahtui. Ontto katse silmissään hän lähti kulkemaan kohti kaupungin keskustaa.
Koston saatuaan hänellä ei ollut enää mitään, mitä haluta, mitään, minkä perään haikailla iltaisin.
Mitään, minkä vuoksi elää.
Enää ei ollut mitään.
Mitään.
Hän oli kostanut sen tuskan, jonka tyttö oli hänelle tuottanut vaihtamalla hänet toiseen, uskottelemalla hänelle, että hän oli tärkeä, vaikka oikeasti piti häntä niin vähäpätöisenä, ettei hänelle annettuja lupauksia tarvitsisi pitää.

Koomanomaisessa tilassa hän jatkoi matkaansa, näennäisesti kiinnostuneena maailman ongelmista, näennäisesti iloisena, vaikka hän oli sairas. Niin sairas, että oireita ei enää voinut nähdä päällisin puolin. Nyt, kun hän oli halunnut kaiken ja saanut kaiken, hän halusi enää tietää kaiken. Hän halusi tietää, miltä kuolema näyttää, miltä se maistuu, miltä se tuntuu - kannattiko sen takia kuolla.
Mitä hänellä oli enää menetettävää? Hän oli jo todistanut itsekkyytensä, hän oli mykistänyt kaikki itsevarmuudellaan, saanut ihmiset ymmälleen sulkeutuneilla ilmeillään, antanut kaiken pois, rakastanut, vihannut, ollut kateellinen, kaikkia niitä miljoonaa tunnetta ja niiden sävyä, joita ihminen voi kokea. Hän oli elänyt - nyt hänen oli koettava enää se polku, jolta ei ollut paluuta.

Tavallaan hän pakeni sillä tavalla, heittäytymällä rekan eteen ja murskaamalla kallonsa. Tutkimuksissa hänen takkinsa taskusta löytyivät ilmeisesti pillerit, joilla hän oli huumannut tyttöystävänsä, ennen kuin oli kuristanut tämän ja heittänyt ruumiin mereen.

Tytön ruumista ei ikinä löydetty, mutta pojan DNA täsmäsi verenpisaroihin, jotka olivat löytyneet murhapaikalta.
Kirjoittanut: Nocturne (Aktiivi)
  • #4
  • Arvo: Mahtigootti1500
  • Lähetetty: 16.05.2008 22:52
On ihanaa saada palautetta, jota ei kaunistele se, että lukija tuntee kirjoittajan.

Pidin tästä jälkimmäisestä jotenkin enemmän, kuin rotista . Varsinkin ensimmäiset pari lausetta. Toisaalta nuo lauseet lupaavat enemmän kuin anatavat, toisaalta taas pitävät lupauksensa. Tämä oli kaunista kaikessa rumuudessaan, mutta jokin tässä ärsytti jonkin verran, en vain osaa pukea sanoiksi, että mikä. En oikein tiedä mitä ajatella.

Mutat jos alun sanat olivat upeat iin loppu ei jotenkin sopinut ollenkaan. Se oli novellin tunnelmaan liian tieteellinen, liian tyyliä CSI.
Kirjoittanut: DeadlyNightshade (Aktiivi)
  • #5
  • Arvo: Mahtigootti1500
  • Lähetetty: 16.05.2008 23:15
Ihan älyttömän mukavaa kuulla, että palautteesta oli hyötyä. Harmittavan useat ottavat sen henkilökohtaisena arvosteluna, vaikka yritän vain auttaa heitä kehittymään. Eihän se minun asiani ole, mutta jos laittaa tekstinsä esille julkiselle palstalle, pitää kestää myös kritiikkiä. Offtopiciksi meni, muttaaa..

Loppu on kökkö ja korni, sen olen huomannut itsekin tässä vuoden aikana. Koko novelli on hieman naiivi ja korni. Kun lukee ja arvostelee enemmän tekstejä, oppii sanomaan, mikä se epämääräinen ärsyynnyksen tunne on. :>

Tämäkin on melko naiivi ja kliseinen paukku, mutta laitetaan nyt tämäkin. Tästäkin on jo vuosi aikaa. Eli:

(Hetki ennen auringonnousua on kaikkein kylmin.)

Sanat jyskyttivät takaraivossani, kun istuin näytön edessä viidettä tuntia. Kursori välkkyi mustana keskellä pikselierämaata. Nostin käteni näppäimistölle, mutta otin sen pois. Taas kerran.
Olisinko tarpeeksi? Tarpeeksi mitä? Miksi juuri "mitä"? Miksei "miksi" voinut olla vaikka kukkaruukku? Miksi helvetissä tuo kursori on niin ahdasmielinen? Miksei... Ei tuo auta mitään, perkele.
Tuhahdin itselleni ja aloin kirjoittamaan.

"Olipa kerran Matti ja Kerttu. Kertulla oli kolme koiraa ja sdfsdgdsddfhjjkkl. Ruak ie n, kornalri thsiki myörni skitiskkso karsia pois kaikki sanat turhat viedä mieli pois kaunis pois poi po p p p p p ppppppppppppppppp..."

Painoin näppäintä kaikin voimin ja purin hampaani yhteen. Miksi mielessäni ei ollut lainkaan käyttökelpoisia ideoita? Kaikki olivat vain kopioita kopiosta kopioiduista kopioista, eli säälittäviä kliseitä ja tehosekoittimeen soossattua tekotaiteellista kuvailupuuroa, jota vain naapurin Maija pystyi hyödyntämään. Tapettiliisterinä. Koiranruuaksi se ei kelvannut.
Tuijotin sekasotkua hetken ja poistin koko roskan.

Sammutin koneen ja nojasin taaksepäin tuolissani. Näytön laitoin pois päältä vasta, kun ruutuun läjähti teksti puuttuvasta signaalista.
Kaiutinten valo paloi yhä, mutta jokin päähänpinttymä sai minut jättämään ne päälle, kun nousin seisomaan. Minua huimasi hieman, johtuen varmaan koko aamuyön maanisesta dataamisesta ja hapenpuutteesta.

Hoipertelin huoneen poikki ja kurotin avaamaan ikkunaa, koettaen olla tallaamatta tyynykasojen alla mahdollisesti piileskeleviä kissoja. Tai CD-levyjä.

Hengitin sisään, nojaten vaarallisen kaltevassa kulmassa ikkunalautaan ja katsoin aamumaisemaa. Autojen pakokaasut kirvelsivät silmiäni, ja katuvalojen valaisemalla taivaalla en erottanut kuin muutaman tähden. Kaupungin yö on aina ollut mielestäni liian valoisa. Se ikäänkuin tappaa koko yön idean, kaupungissa asuminen siis - koskaan ei ole tarpeeksi pimeää.
Paitsi jos tunkee vanhat sukkahousut päähän ja menee vessaan istumaan ja odottamaan maailmanloppua. Tai piiloutuu peiton alle, pelkäämään mörköjä ja huutamaan äitiä mielessään. Odottamaan että..
Ja ****** marjat.

Sylkäisin liioitellun karskisti kadulle varsin hankalasta asennostani ja taiteilin itseni pois ikkunan luota kuullessani kiroilua alhaalta kadulta. Ei minun parasta tuuriani, tuskin hänenkään.
Kun äänet jälleen vaimenivat, potkin tyynykasan hajalle ja väistelin erinäisiä tavaroita, joita olin lattialleni kasannut. Katsoin varovasti alas kadulle, ja katseeni kohtasi vanhan miehen kasvot.
Tämä tuijotti minua hetken, en enää uskaltanut vetäytyä pois, tämä oli nähnyt minut jo, ja tutkaili sekavaa hiuspehkoani vanhan ihmisen samentunein silmin.

"Tuota.. Anteeksi", mutisin. Mies siristi silmiään ja tuhahti.
"Kait tuo kelvannee, mutta katsohan sitten ensi kerralla tarkemmin", tämä sanoi ja virnisti hampaattomasti. Mutisin jotain myöntävää ja suljin ikkunan hitaasti.

Peräännyin pari askelta ja lähdin kohti eteistä. Nyt, kun huoneen kosteus ja lämpötila olivat vähän alempana kuin luokituksen "trooppinen"- alla, saatoin jopa uskaltautua ulos ilman että minun tarvitsi pelätä sitä, että jokin boakäärmettä isompi päättäisi asettua mukavan kotoisalta tuntuvaan huoneeseeni. Miten sellainen olisi taloon päässyt?
Typerä kysymys.
Se olisi kasvanut täällä.

"Heipähei ja rommia pullo", musautin puolinukuksissa hoippuvalle kissalleni, joka naukaisi humalaisen kuuloisena, ja rämäytin oven kiinni. Damn, eivätkä edes avaimet tulleet mukaan.
Kokeilin ovea, olisiko tämä jäänyt auki. Ei, ei tietenkään.

Voi kettujen kevät.

Kävelin alas portaita ja pysähdyin jo seuraavassa kerroksessa. Uteliaisuuksissani valitsin umpimähkään yhden tummanvihreistä ovista ja vilkaisin sisään ovisilmästä.
Sisällä näin vain epämääräisiä, sumeita ajatuksen pätkiä, pureskeltuja taideteosten kulmia ja katkenneita kitarankieliä näteissä nipuissa.

Aistihavainto oli minulle kyllä aivan liikaa. Peruutin hitaasti ja käännyin ympäri. Asunnon omistajan sukunimi ei jäänyt mieleeni, ainoastaan kalamaiset kasvot ja naismaiset, nypityt ja ohuet kulmakarvat, jotka muistin siitä kun tämä avasi oven ja tivasi asiaani. Käsittääkseni hän oli kuitenkin mies.
Yhdistelmä sai kylmät väreet kulkemaan pitkin selkäpiitäni, eivätkä asunnon omistajan kiljumat syytökset tavoittaneet minua. Äkkiä tämä hiljeni ja pamautti oven kiinni kiljaisten ensin. Joo, sekopää, leima otsaan ja laitokselle.

Jostakin syystä tuo ei lohduttanut minua lainkaan. Käännyin ympäri, liikahdin eteenpäin ja katsoin alas porraskuiluun. Kaiteiden spiraali näytti loputtomalta ja minua alkoi huimata. Suljin silmäni ja nielaisin.

Tarrasin kiinni kaiteesta, kunnes sen kylmä ja lohkeillut pinta painautui siihen luultavasti loppuelämäkseni, ja päästin sitten irti.
Fiksut sanoo, fiksut tekee, minä vain olen ja toivon parasta. "Seliseli" sanovat useimmat.
Aika jatkoi virtaamistaan kuin tulvavesi keväällä. Se oli mennyt jo niin kauas edelleni että olin yhä vain sen jälkimainingeissa: Aallonharjalla ratsastajaksi minusta ei koskaan ollut ollut.

Selvisin lopulta ulos kadulle. Tupakan kitkerä lemu tavoitti minut ja sai minut aivastamaan. Mieleeni palasi yläkerran ikkuna; olinkohan tosiaankin sulkenut sen kunnolla? Äh, mitä väliä.
Kohautin harteitani ja mutisin itselleni jotain siitä, että muistilappuja pitäisi käyttää enemmän.

"Tuossa on vielä jotain", jupisin, kun katsoin takkini etumusta. Vasta sitten kipu tavoitti aivoni ja laukauksen ääni kaikui tyhjillä, aamuisilla kaduilla. Punainen, punamusta, tummanruskea, lämmin, kylmä tahra laajeni ja veri alkoi täyttää maailmaani, ensin ohuena seittinä, sitten kasvaen tiheämmäksi sumuksi. Enää pelkkä taivaanranta ei ollut punainen. Kaikki oli punaista.
Sitten enää mustaa.

(Seuraavan aamun sanomalehdissä ei mainittu mitään minusta, ainoastaan pyssyn kanssa riehuneesta mielisairaasta, joka oli ampunut itseään rintaan uhkailtuaan naapuriaan.)
Kirjoittanut: DeadlyNightshade (Aktiivi)
  • #6
  • Arvo: Mahtigootti1500
  • Lähetetty: 12.07.2008 23:42
Ylöstys tällekin ketjulle, jos joku innostuisi kirjoittelemaan
Kirjoittanut: darkAngel (Aktiivi)
  • #7
  • Arvo: Platinagootti+
  • • Muokkasi: darkAngel
  • Lähetetty: 14.07.2008 18:41
DeadlyNightshade
pidin tuosta sinun novellista kovasti. lopusta varsinki (piti lukea tuo loppuu uudelleen kun tykkäsin niin paljon) jätti lukijalle mietittävää. (tai sitten olen hyyyyvin tyhmä). huonoa tuosta ei juuri löydy. täytyisi etsimällä etsiä.


Tyyntä myrskyn jälkeen

Salaman välähdys ja sitä muutamaa sekuntia jäljessä tuleva jyrähdys havahduttavat mut unestani. Kuinka kauan oon oikein nukkunut. Mun piti vain levähtää.
Nousen hitaasti istumaan ja pyyhkäsen hikistä otsaani. Hihattoman paidan selkä on aivan märkänä hiestä. Helpotukseksi sohvan harmaan nahkapäällyste hohkaa hieman viileää. Istun hetken paikallaan, kun oisin nukahtanut uudelleen. Nousen hitaasti seisomaan ja vilkaisen rannekelloa. 18.57 .
Muistan ukkosen vasta kun salama iskee uudelleen. Salaman välähdys on niin voimakas että se kykenee valaisemaan koko huoneen, vaikka olohuoneen ikkuna ei olekkaan suuri. Ukkosen keskus ei ole kaukana enää. Jyrähdys seuraa aina vain lähempänä salamaa. Sade voimistuessaan kastelee nekin kohdat ikkunasta jotka ei ole pisaroiden peitossa. Ukkosen laantuessa sade jatkaa kohinaansa. Uskallan avata parvekkeen oven, että raikas sateen tuoksu ja viileä ilma pääsevät tuulettamaan tunkkaisen asunnon.
Hetken maalma tuntuu kieppuvan mun ympärillä. Kävelen varovasti keittiöön ja otan tukea tiskipöydästä. Kurotan kaapista valkoista purkkia. Kyljessä lukee: "Alhaisen verenpaineen aiheuttamaan pyörrytykseen tarvittaessa." Heitän suuhuni yhden tabletin ja istahdan lattialle risti-istuntaan. Suljin silmäni ja koitin ajatella kesäistä hiekkarantaa ja lämmintä kukkaniittyä. 15 minuutin kuluttua pyörrytys lakkaa.

Nousen seisomaan ja kuulen kun postiluukku kolahtaa. Tähän aikaan? Ei sen postimies pitäisi olla. Kolahdusta seuraa pian huudahdus. "Annika! Oletko kotona?" Se oli Jani. "Tuutko avaamaan?" "Pieni hetki!" huudahdin. Oion vaatteitani ja pörrötän hieman hiuksiani. "Missä sun avaimet on?" Jani mutisi vastaukseksi että oli unohtanut ne työpuvun taskuun. Avaan oven ja saan kiitokseksi nopean suukon. Mutta se ei jotenkin tuntunut aidolta. Rutiininomaiselta.
"Meni vähän myöhään." Jani aloitti väsyneen kuloisena. "Jätkät oli unohtanu lukita ovia ja siivota jälkensä." Janin ääni kuulosti etäiseltä. Kuin se olisi valehdellut. Ja niin se valehtelikin. "Mä soitin pajalle kaks tuntia sitten." Janin silmät levähtivät auki. Se tiesi jääneensä kiinni. "Ne sanoi että olit just lähtenyt. Olit kuulemma menossa ´viemään mua ulos´." Jani puri huultaan. "Hani, juttu on näin. Mä..." Se ei kerennyt jatkaa lausettaan loppuun kun aloin huutamaan "Tapailet yhä Maria, etkö niin!" Silmäni kastuivat kyynelistä.
Valahdin voimattomana lattialle. "Mä olen pahoillani. En mä tarkottanut. Mä aion kyllä sanoa sille. Mä jätän sen kyllä." Jani kuiski korvaani ja vakuutteli että muuttuisi. Se tiesi mitä tapahtuisi, jos se nyt lähtisi. Siitä samasta syystä sen lipaston laatikossa oli munalukko. Siinä laatikossa jossa oli käsiase. Se tiesi että en harkitsisi kahta kertaa. "Mä en jaksa enää..." Janin silmät täyttyivät kauhusta. "Lupaathan ettet tee itelles mitään!" Sillon multa meni viimeisetkin itsehillinnän rippeet jos niitä enää edes oli. "SÄ SAATANAN *****!" Huusin sille täyttä kurkkua. Kirosanoja ja väliin herjausta. Sillon Janilta meni selvästi hermot. Se nous seisomaan ja käveli lipastolle. Avasi lukon, ja osotti aseella mua.
"Senkus ammut." Sanoin ja kävelin suoraan sen piipun eteen. Otin molemmin käsin kiinni Janin asetta pitelevistä käsistä. Laukauksen ääntä seurasi syvä hiljasuus. Janin suu jäi auki. Olohuoneen matto värjäityi tumman punaiseksi. Verestä. Näin kauhun Janin kasvoilla ja kaaduin maahan.
Käsiase tippui ihan mun viereen. Kuulin Janin hätäisen äänen. Sanoi että se oli vahinko. Että se ei tarkottanut sitä. Kaukaisuudesta kuului hetken päästä toinen laukaus ja lisää verta matolla. Sitten Jani kaatui mun viereen. Sillä oli luodinreikä ohimolla. Ja kaikki pimeni.


Joku kerrostalon asukkaista oli soittanut poliisin ja ambulanssin. Meidät oli todettu kuolleiksi 19.38 . Aamulla media hehkutti intohimorikoksesta.
"25 vuotias nainen ja 27 vuotias mies löydettiin puoli kahdeksan aikaan eilen illalla asunnostaan. Naista oli ammuttu rintaan ja miestä päähän. Poliisit kieltäytyvät kommentoimasta tapausta. Vaikka tutkimukset ovat vielä kesken, epäilään mihen ampuneen naista ja sen jälkeen itsensä. Kolmannen osapuolen mukanaoloa ei toistaiseksi ole suljettu pois."
Kirjoittanut: DeadlyNightshade (Aktiivi)
  • #8
  • Arvo: Mahtigootti1500
  • • Muokkasi: DeadlyNightshade
  • Lähetetty: 05.09.2008 17:15
darkAngel
Novellisi oli kirjoitettu vetävästi, vaikka se olikin todella perinteisestä aiheesta. Loppu kuitenkin tuntuu jotenkin töksähtävältä - vaikka tavoittelet sillä yhteenvetoa novellista, toimisi se paremmin ilman. Kuvailu oli melko yksinkertaista, päähenkilö oli uskottava. Niin ja kiitos kommentistasi! (:


PETOVALTA

Se täyteläisyys, joka minun piti saavuttaa, oli levitetty taivaalle matoksi. Siinä oli pieniä säröjä, kuin koukkuja, mutta suurimmaksi osaksi elämä siellä olisi ollut tasaista. Olisi se sitten ollut miten valkoista tahansa. Ne pilvet, joilla minun piti olla, valuivat laavana päälleni ja polttivat kaulaani sekä rintakehääni kipeät reiät. Kasvoni säilyivät, mutta vain hymyilemään kauniisti. En ollut kokenut mitään, pidin poolokauluspaitoja, olin viaton ja maailmani oli pehmeä kuin ihmisposken nukka.
Olin koukkusorminen, hidasmielinen ja vinoselkäinen. Olisi pitänyt olla presidentti, mutta kuka äänestäisi klovninkasvoisen, keskenkasvuisen tyttönaisen niin ylös? En ollut itsekään valmis asettamaan itseäni näytille. Kasvojani kehystäneet palovammat piilotin hiuksillani, poltin niitä syvemmiksi raivovaloilla, olin sähikäinen. Söin ihmisten lihaa ja verta. Talossa ei koskaan kuunneltu: ihmisillä oli tuskia. Minä olin se, joka käveli pitkin lankoja. Piti varoa, etten rikkonut ketään. Olin syvästi rajoitettu siihen kasvuun, joka olisi ollut toisenlaisten ihmisten tavaramerkki. Äitini sanoi että olin liian keltainen olemaan valkoinen ja liian sininen ollakseni musta. Liian keskiverto.
Sitten koitti päivä, jolloin en ollut väärässä. Huuleni repesivät, kun keuhkojani repineet terävät tulivat ulos verensekaisina. Ne vain lensivät ulos, jäivät lattialle. Yritin laittaa niitä tekemään jotain, mutta ne vain olivat. Häpesin sitä, etteivät sanani repineet muita, etteivät petoni olleetkaan niin vahvoja, että niitä olisi kannattanut vaalia niin pitkään.
Muut lupasivat unohtaa, mutta langat alkoivat katkeilla. Kerran kävelin yhdellä, mutta se katkesi kesken tasapainoilun. Näin vain sakset, hetken jäännöksen ystävällisyydestä, sitten putosin toiselle langalle. Se kesti minut ja suunnattoman painoni. Huomasin, että toisesa päässä oli äitini, joka hymyili velvollisuudestaan ja yritti hellävaroen ravistella minua pois langalta. Lopulta hyppäsin pois ja laskeuduin takaisin lattialle - katsoin ylös, langanpätkät vain roikkuivat siellä, olisin ylettänyt mutta pelkäsin.
Istuin lattialla monta vuotta. Langat heiluivat ja muut ihmiset kiipeilivät ylös niitä pitkin, kehottivat kokeilemaan. Äkkiä tuli mies. Hän seisoi vieressäni ja kertoi vaihtoehtoni. Olin levittänyt ympärilleni liian paljon verta syödessäni hänen kumppaneitaan. Olin mässäillyt ja ollut hillitön. Sopimatonta ihmiselle, jolla on jotain menetettävää. Mies avasi minulle suuren kirjan, otti sieltä sivun, ojensi sen minulle ja katkaisi sillä molemmat käteni, poltti reiät umpeen ja riisui paitani. Hän poltti sinne, mitä en ollut koskaan näyttänyt kenellekään. Makasin alastomana, palovammani olivat auki, ne alkoivat taas märkimään. Keltaista nestettä tihkui lattialle. Tyngilläni raahauduin seinän viereen. Kaikkialla oli liian punaista, minä olin punainen ja musta.
Ilta sen päivän jälkeen oli hiipivä. Jotenkin tunsin itseni vapaaksi, vaikka talon seinät olivat luhistumassa. Ihmiset siirtyivät poispäin ja veivät langat mukanaan. Ikkunat oli peitetty ja ovi kiinni. Valkotakkinen mies vei minut pois kaatuvien seinien alta, lukitsi häkkiin. Siellä minulle syötettiin vain matoja, jouduin istumaan orrella, joka ei lainkaan muistuttanut niitä lankoja, jotka minulla oli joskus ollut.
Puhuin miehille siitä, kuinka palovammat olivat taas levinneet, he hymyilivät ja antoivat minulle lisää raivovaloja. Puhdistin niillä sisäpuoleni, olin levinnyt, söin muita lintuja, jotka olivat joutuneet häkkiin kanssani. Siksi minua pidettiin häkissä, kunnes olin syönyt ne kaikki ja vähän enemmänkin. Olin alkanut syömään haavojani, kunnes huomasin, ettei niitä enää ollut. Ne olivat olleet tärkeitä minulle, joten tein lisää. Revin ihoani saksilla, joilla oli ihmislankani oli katkaistu, enkä luovuttanut niitä pois. Ne vietiin, kun suljin silmäni.
Kasvoin ja kutistuin, menetin itseisarvoni. Arkistoissa oli muutamia merkkejä, mutta häkkini oli komero laitoksen seinällä, sinne ei nähnyt kuin avaamalla oven. Petojani kuitenkin pelättiin niin kovasti, että kukaan ei uskaltanut tehdä sitä. Olin koulinut niistä lopulta vahvoja ja raivokkaita. Luonnottomuuteni oli minulle puhdasta euforiaa. Parempaa kuin olisin koskaan äitini valkoisena, täytenä naisena saanut.
Kirjoittanut: Jenaldo (Jäsen)
  • #9
  • Arvo: Mahtigootti
  • • Muokkasi: Jenaldo
  • Lähetetty: 05.09.2008 22:28
Vedän tänne nyt ihan randomisti näytteeksi Circus of Death nimisen novellini pätkän.

Circus of Death
Olisiko mitään pahempaa kuin herätä aamulla kellon kilinään, ja tietää että tulee tappamaan viettomia ihmisiä yli 20 kappaletta ilman parempaa syytä kuin kosto? Sitä se työ tekee Trishalle, Nerolle, ja Vincentille. Trishan pitää olla ylhäällä jo kukonlaulun aikaan. Hän tekee töistä rankimmat. Pistää hevoset paikalleen vetämään kärryjä, pesee veriset miekat, ja puhdistaa veren eiliseltä esiintymispaikalta. Mr.Death patistaa muutkin ylös, ja he lähtevät matkaan kiertävän sirkuksensa kanssa. Kanada, Venäjä, Suomi, Afrikka, Englanti, Italia, Ranska, ja monet muut maat ovat kokeneet tuon kauhun. Vuorossa Saksa, ja mitä ikinä tuleekin olemaan. Yön koittaessa he ovat jo perillä, ja valmiita kostamaan oman kuolemansa. Esityksen alkavat, ja yleisöä on kertynyt sopivasti, mutta he eivät tiedä mitä tulevat kokemaan. Kynttilät ovat levitetty varovasti lavan reunalle, ja Mr.Death astuu esiin kertoakseen pienen puheen. Trisha, Nero, ja Vincent teroittavat miekkansa, ja asettavat ne vyötäröilleen. Vincent haamuna lähtee ensin lavalle, ja numeronsa lopussa antaa merkin Trishalle että hänkin astuu lavalle. Trisha antaa merkin Nerolle, ja hänkin tulee lavalle. Hän ja Nero ovat tasapainoilioita, ja hyppäävät trapetsille vähän liiankin vaivattomasti. Yleisö on hiukan epäilevä, koska on kuullut niinsanotusta ''synkästä sirkuksesta'' joka olisi hyvin vaarallinen. Trisha pudottautuu trapetsilta huomaamattomasti katsojien taakse, ja näin hän vetää miekkansa esiin. Vastapuolella olevat katsojat alkavat huutamaan, ja kirkumaan kovaan ääneen. Tästä alkaa suuri verilöyly. Katsojat yritetään pitää mahdollisiman hyvin sirkuksen sisällä, mutta muutama heistä pääsee aina pakoon. Päät ja veri lentävät, mutta myös suuri osa tappamisesta tehdään kunnialla sydämmen läpi. Circus of Deathin on päästävä mahdollisimman nopeasti pakoon paikalta, kun ihmisiä on tapettu tarpeeksi. Kun kaikki sirkuksen sisällä olevat ihmiset ovat tapettu ja verta on ympäriinsä, he lähtevät mahdollisimman nopeasti pakoon.

Okei eli siis tässä on tälläinen vähän paskempi pikku pätkä novellista jonka kirjoitin joskus aikoja sitten. Samaisesta novellista on nyt tällä hetkellä työn alla sarjakuva että saa nähdä mitä tulee Sori typot, jotka varmaan johtuvat siitä että yleensä kirjoitan englanniksi.
Kirjoittanut: Unholysacrament (Aktiivi)
  • #10
  • Arvo: Mahtigootti+
  • Lähetetty: 05.09.2008 22:40
Sori mutta olen kamalan nipo tänä iltana

Lainaus: Jenaldo

yli 20 kappaletta

Tuo sanamuoto kuulosti minun korvaani huonolta : D
Että jos meinaat joskus parempaa versiota tehdä, niin kannattaa (tai sitten ei) miettiä toista sanamuotoa tuohon kohtaan..
Viesti

Vaihda maisemaa

Uutta! Nyt voit ahtaa Gootti.netin kännykkäänkin. Palvelun uusimmat uutiset ja suositun keskustelualueen tuoreimmat viestit löytyvät nyt myös kevytversiona mobiililaitteille suunnatussa Gootti.mobi-palvelussa.

  • Goottifoorumia selaa 1 vakoilijaa ja 0 jäsentä . Kävijäennätys tehtiin 17.09.2015 09:50, jolloin paikalla oli väkeä yhteensä 362 henkeä!
Järjestä treffit