Gootti.net

Koulukiusattuja?

Kirjoittanut: Kedira (Nimetön)
  • Lähetetty: 13.02.2009 11:08
Lievää OT:tä ...

Tässä taannoin tyttäreni kertoi keskustelleensa opettajansa kanssa koulukiusaamisesta (tyttöäni siis on kiusattu). Opettaja oli lohduttanut pienokaista ja sanonut asian kyllä ajan myötä helpottavan, kun nuo kiusaajat kasvavat isoksi. Tyttö sitten soitti ja kysyi onko tuo asia totta. Olin aika puun ja kuoren välissä lohdutellakko lasta olemattomalla totuudella vaiko kertoa asiat suoraan.

Kun jos kerran se kiusaaminen loppuu iän myötä, niin mistäs meidän työpaikkakiusaajat sitten tulevat? Kotiväkivalta ja muu toisten häiritseminen? Naapurien kyttääminen ja sitä kautta leviävät ongelmat?

Päädyin muuten kertomaan pikkuiselleni totuuden johon hän viisaan filosofisesti totesi "Mun täytyy sitten opetella puolustautumaan ajoissa." Fiksu likka, onneksi äitiään viisaampi. Itse kun vasta nyt vähän yli 30v opettelen tuota puolustautumisen jaloa taitoa kiusaajia ja alistajia vastaan. Haavat kun eivät kouluajoista ole ainakaan vielä umpeutuneet, päinvastoin, lienevätkö tulehtuneet kokonaan?
Kirjoittanut: Piiskansiima (Jäsen)
  • Lähetetty: 13.02.2009 12:17

Lainaus: Kedira

Opettaja oli lohduttanut pienokaista ja sanonut asian kyllä ajan myötä helpottavan, kun nuo kiusaajat kasvavat isoksi.


Heh, ja sehän kauheasti helpottaa kun tietää että ehkä jo kymmenen vuoden kuluttua entiset kiusaajat moikkaavat vailla taka-ajatuksia... Right.

Joo, olen tässä viime aikoina taas miettinyt, että missä vaiheessa ihminen aikuistuu niin, että voi alkaa rauhassa elämään oman pienen kuplansa sisällä ja olla täysin välittämättä ympärillä vallitsevista tosiasioista. Se kuitenkin on jo reippaasti off-topikin puolella joten hiljenen.
Kirjoittanut: Seikra (Jäsen)
  • #313
  • Arvo: Edistynyt
  • Lähetetty: 13.02.2009 13:28

Lainaus: Bloody Count

Minun kohdalla kiusaaminen alkoi vasta ammattikoulussa. Jouduin silmätikuksi lähinnä ujouteni takia. Vaihdoin sitten koulua, mutta sama meno jatkui pitkien hiusten ja pukeutumisen takia...


Tosi surullinen tää sinun tarinasi.
Voih toivottavasti sinulle tapahtuu jotakin mukavaa kohta.
Kirjoittanut: ForgottenOne (Jäsen)
  • #314
  • Arvo: Edistynyt
  • Lähetetty: 22.02.2009 13:15
Oon samaa mieltä Seikra. On se kamalaa kun jotkut joutuvat kärsimään turhan takia ja kiusaajat eivät välttämättä edes tiedä mitä tekevät, tai eivät välitä.
Olen onnellinen että oma tarinani ei ole yhtä synkkä kuin Bloody Countin. Tämä on ihan tarpeeksi minulle, kun olen jumalattoman herkkä joidenkin asioiden suhteen ja en voi sanoa pelkääväni kuolemaa.
Ongelmat alkoivat, kun menin yläasteelle ja voisin lyödä vetoa, että se johtui luokkien sekoittamisesta. Pääsin samalle luokalle vain yhden kaverini kanssa (joka myöhemmin osoittautui ei-niin-kaveriksi). Loput luokan tytöistä olivat sellaista juorukerho porukkaa, että en edes halunnut tutustua lähemmin heihin, varsinkaan kun tiesin että he puhuvat minustakin päivät pitkät p***aa. Ja pari pissistäkin joukkoon mahtui. Pojat olivat sitä luokkaa, että kun avaa suunsa niin saa kuulla siitä loppuvuoden, joten olin hiljaa usein. Aina kun oli ryhmätehtäviä, kaikki löysivät itselleen porukan, paitsi minä ja kaverini. Meidät sitten laitettiin väkisin johonkin ryhmään, mistä alkoi valitus "Ei me teitä haluttu tänne" Aloin muuttua kovin ujoksi ja viettää aikaa yksin, kun entiset kaverit viettivät aikansa muiden kanssa. Koulussa sai kuulla kommenttia lapsellisesta pukeutumisesta, jumalattoman oudosta äänestä ja liian pienistä rinnoista yms. Noh se oli ensimmäinen vuosi ja sen kestin kyllä Kesäloman aikana aloin muuttaa tyyliäni hieman goottivaatteiden avulla. Se nosti yllättävästi itsetuntoani ja tunsin itseni tavallaan oikeanlaiseksi.
Kasiluokan alkaessa kaikki oli hyvin ja aiheutin sydänkohtauksen puolelle koulua tyylimuutoksella (sen ne kyl antsaitsivat ) Sen jälkeen kaikki lopettivat kiusaamisen, hetkeksi. Ennen joulua tilanne oli kuitenkin sama kuin vuosi sitten, ja ehkä pahempikin, sillä nyt sain myös kuulla pukeutumisesta enemmän valitusta. "Vitun mangaeläin" tai "Kattokaa tuolla se saatanan DarkSider menee taas" ja suurin osa rinnakkaisluokkalaisista alkoi tönimään minua ohimennessään tai kävelemään päin tahallaan ja naureskelemaan oppitunneille jos vastasin opettajan kysymyksiin. Kaiken lisäksi minua alettii sanoa lesboksi, mistä en todellakaan pitänyt, sillä en sitä ole, enkä koskaan ole edes vihjannut mitään siihen liittyvää. (Vaikka ei minulla ole todellakaan mitään homoja tai lesboja vastaa.)Masennuin jonkin verran asiasta, ja "kaverini" alkoi entistä enemmän olla muiden kanssa. Eli vietin lähes koko kasiluokan yksin kotona niin, että koulun jälkeen menin nukkumaan, heräsin n. 7-9 aikaan illalla, menin tietsikalle ja taas menin nukkumaan n.12-5 aikaan yöllä. Netissä sain helposti ystäviä, mikä lisäsi haluani olla koneella, sillä kukaan ei arvostellut ulkonäköäni ja sain olla oma itseni. Lopetin syömisen suurimmaksi osaksi, jolloin luokanvalvoja ja äitini huolestuivat ja totesivat, että asialle on jotain tehtävä. Niimpä siis sain vaihtaa luokkaa ja sehän oli kuin taivas Kaikki tytöt olivat kovin mukavia ja pyysivät vapaa-ajallakin olemaan kanssaan ja pojat juttelivat myös miulle tunnilla. The end.
Kirjoittanut: Wednesday (Jäsen)
  • Lähetetty: 01.03.2009 22:37
Olin koulukiusattu 9 vuotta, ja sitten jatko-opiskelupaikassa vielä lisää. Kiusaamisen teki varmaan helpoksi etten ollut kiinnostunut samoista asioista (kuten Kauniit ja Rohkeat tv-sarjasta tai New Kids on the Block -bändistä) jotka olivat pinnalla kouluaikoinani. Lisäksi pidin luokkatovereitani tylsinä ja tyhjäpäisinä kanoina jotka puhuivat vaan meikeistään, viikkorahoistaan ja uusista barbiestaan. Minut oli siis helppo pudottaa "normaalin sosiaalisen kanssakäymisen" kelkasta, ja minua alettiin pitää outona, kartettavana, etc.
Itse en jaksanut toisten mielipiteistä välittää, vaikka minua inhotti kiertää läpi kuolukuraattorit sun muut psykologit, kun kaikkias kiinnosti äkkiä että "mikähän minussa on vikana?"
Mitäpä muuta tuossa on sanottavaa? Loppupeleissähän juuri menneisyyden tapahtumat/ihmiset muovaavat meistä ihmisiä joita olemme tänään.
Kirjoittanut: Bloody Count (Jäsen)
  • #316
  • Arvo: Asiantuntija
  • Lähetetty: 01.03.2009 23:00
Kiitoksia Seikra.
Ja ForgottenOne, ei tämä nyt niin synkkää ole ollut mitä voisi kuvitella. Olen vain ehkä normaalia herkempi tyyppi. Mitä nyt olen lukenut näitä muiden tarinoita niin lähinnä nolottaa että olen viitsinyt edes mainita asiasta. Karmeita tarinoita. Itse olin jo lähen aikuinen kun härnääminen alkoi, lasten kokema kiusaaminen on paljon vakavampaa.
Kirjoittanut: Abigor (Jäsen)
  • #317
  • Arvo: Mahtigootti
  • Lähetetty: 05.03.2009 11:12
Tällainen selviytymistarina meikäläisellä.. Eli kiusaamiseni alkoi joskus luultavasti toisella luokalla.. Oikeastaan se alkoi jo tarhassa, kun tavaroitani piiloteltiin jatkuvasti, mutta harva näistä oli enää sitten samassa koulussa kanssani kun sen aloitin. Ennen koulua ja hämärästi muistaen vielä ekalla luokallakin minulla oli paljon kavereita, olin hyvin ulospäinsuuntautunut. Se muuttui nopeasti..

Ensialkuun homma oli nimittelyä, leikeistä pois jättämistä.. Tavallaan voisin sanoa että tämä oli sitä pahinta väkivaltaa kaikista; muun muassa olin se viimeinen jotakuinkin aina joka otettiin joukkueeseen mukaan liikuntatunneilla, ja silloinkin vain koska opettaja käski. Lähempänä yläastetta mukana oli jo tönimistä, vaatteideni tai muun omaisuuteni rikkomista, sylkemistä ja mitä kaikkea. Opettajista kukaan ei välittänyt, vaikka tiesivät tilanteen. Mikä pahinta, jos joku kävi kertomaan kiusaamisestani (itsehän en enää siihen kyennyt), tämän opettajat tituleerasivat kantelupukiksi.. Yläasteen alkaessa minulla ei ollut yhtään ystävää, ehkä parhaimmillaan sellainen muka-ystävä joka ei puolustanut minua koskaan, joskus jopa oli kiusaajien porukassa mukana. Sitten. Yläasteella, eräs tyttö, mitä suloisin tyttö, ei koskaan välittänyt saamastaan huonosta leimasta siitä että jutteli minun kanssani... Kiitän tätä ihmistä siitä, että olen vielä elossa. Ilman häntä olisin varmaan tappanut itseni, koska uskoni ihmisyyteen oli aika heikoissa kantimissa. Varmaankin ainoa oikea ystäväni koskaan. Valitettavasti tämän nk. "suositun" tytön huomiokaan ei auttanut minun sosiaalista asemaani ollenkaan, vaan yläasteella oikea väkivaltakin tuli mukaan. Potkittiin, syljettiin, hakattiin, tavaroitani tuhottiin edelleeen. Päälleni yritettiin kaataa raskaita metallilevyjä ja heiteltiin _puukoilla_ käsityön tunneilla, yksi lensi hyvin läheltä päätäni.

Ammattikouluun mennessäni tiemme sitten erkanivat tämän tytön kanssa - vaikka kyllä näimmekin aina silloin tällöin, ja olin taas enimmäkseen ilman ystävää. Ja vielä ammattikoulussakin oli näitä idiootteja, mutta jo kymmenen vuotta raivoani pantanneena heitin erästä näistä oppilaista tuolilla rintaan, niin kovaa että tältä tuli ilmat pihalle. Huonomminkin tietenkin olisi voinut käydä, onneksi ei. Siis, tiedättekö, sellaisella rautatuolilla jossa on puinen istuin(jakkara?)? En ole siitä raivonpurkauksesta mitenkään ylpeä, eikä se väkivaltakaan ********* lopettanut, mutta yllättäen kyllä jonkin verran vähentyi. Tällä ajanjaksolla tutustuin ensimmäiseen tyttöystäväänikin, mutta se ei kestänyt. Miten olisi, jos itse olin niin rikki etten arvostanut itseäni tarpeeksi, miten olisin voinut arvostaa häntä tarpeeksi? Ei silti, hän oli minulle maailmani tuolloin. Ainoa syy miksi jaksoin. Kiitos hänellekin siitä..

Nyt, kaikesta tästä on kulunut muutama vuosi, olen 21 -vuotias. Ja kun viimein pääsin tuosta paskasta eroon, olen alkanut saada huimia "henkisiä kasvuharppauksia" - alkanut ymmärtää asioita paremmin, kestän loukkauksia paremmin (johan tuossa varmaan paksu nahka kasvoikin).
Eniten minua kuitenkin hämmästyttää, että olen selvinnyt tästä kaikesta ilman ammattiauttajia tai lääkkeitä.. Voiko muutama ystävä - ei edes kovin pitkäaikaiseksi jääneitä sellaisia - olla näin tärkeitä? Kyllä ne vain voivat. Näin olen ymmärtänyt.. Jos olisin ollut koko tuon ajan ilman yhtäkään ystävää, olisin varmastikin nyt kuollut, tai vähintäänkin masennuslääkekoukussa.
Jos joskus tulen saamaan lapsia, aion kyllä opettaa näille ystävyyden merkitystä, ja että he tekisivät saman jollekulle kiusatulle kuin tämä eräs tyttö teki minulle - muiden pilkasta huolimatta hän oli minulle ystävä. Jokin, jonka ansiosta jaksoi uskoa vielä ihmisten hyvyyteen. Niin.. Sanoin että eivät jääneet kovin pitkäaikaisiksi ystäviksi?

Mm. Valitettavasti näin.. Vieläkin olen yhteydessä tähän tyttöön jolle uskon olevani elämäni velkaa, mutta valitettavan harvoin; Hän asuu nykyään ruotsissa, ja hänen työnsä ja elämänsä vaatii paljon aikaa, aikaa jota minä en tietenkäään voi vaatia, tajuan sen. Muutamat muut noihin aikoihin kehitetyt ystävyydet ovat kuitenkin kariutuneet - ja sanoisin jälleen eläväni ilman ystäviä joiden kanssa voisin jutella kaikesta ja mennä pitämään hauskaa. Mutta ehkä tavallaan parempi niin, minun täytyy opetella sosiaalisen elämän kuviot kokonaan uudestaan tällä iällä. No, oikeastaan siis, opin kai tuon kaiken keskellä pärjäämään pitkälti yksin. Mutta ystävät ovat silti minulle tärkeitä...

Jepskukkuu.. Sori tällainen avautuminen, mutta sitä vartenhan tämä ketju on, vai? :P
Kirjoittanut: Berzerker (Aktiivi)
  • #318
  • Arvo: Mahtigootti+
  • Lähetetty: 05.03.2009 11:27
Ihan mielenkiintoista tekstiä, aikalailla samanlainen kuin omat kokemukseni.
(anteeksi, en tykkää puhua niistä sen tarkemmin).
Kirjoittanut: BlackLotus (Jäsen)
  • Lähetetty: 07.03.2009 14:14
Selviytymistarinoita täältä löytyykin paljon. Niinku joku aikasemmin sano siitä, että kymmenestä lapsesta joku jää aina joukon vikaksi... Niinhän usein käy. Ei ole syyttäminen yhtä ihmistä, ei kiusattua tai opettajaa/valvojaa tai kavereitakaan, kaikkien pitäisi tehdä jotakin. Niin pitäisi, yritetäänkö? Ei vielä tarpeeksi mut yritetään silti.

Sitten omaa tarinaa; olen ollu kiusatun asemassa kaikki 8 kouluvuotta. Esikoulu meni vielä hyvin mutta siitä ykkösestä tähän asti ulkonäkö/sanomiset/tekemiset on arvosteltu. Ala-asteella oli yksi kaveri, ja toinen vapaa-ajan "kaveri" Vaihoin koulua, jossa syrjiminen ja fyysinen kiusaaminen loppu. Kahtena vikana ala-astevuotena ei ollut paljoa mitään kiusaamista kuin pahan puhumista. Sain 3 kaveria joista tuli ystäviä. Käyttäydyin idioottimaisesti myönnetään mutta olen kasvanut. Kaikki päättäkööt kuinka paljon. Viimevuonna kiusaajat sanoivat toivovan minun kuolemaa. Tässä vaiheessa ystävä pelasti hengen. Nyt on tukijoukko niin irl kuin netissäkin, mutta pelkään eniten olla yksin koulussa. Luokka ei hyppää niskaan kuitenkaan enää, mutta käytävät... ja ihmiset siellä. Vieraat tuntemattomat, jotka eivät tunne ketään (tai mitään senkään enempää), eivät pidä jostain mitä kannan... No nyt kannan kaunaa.
Niin, ja kaikki se turha mistä pitää repiä p*skapuhetta. "Hei toi on se joka on siel lauletaakurssil ja se laulaa iha v*tun huonosti" jotenkin näin yksi kommentti lensi. En vieläkään uskalla sanoa mitään vastaan, en uskalla vaikka lupaankin ensikerralla ja vaikka tunnen kiusaajat enkä tee sitä mitä vanhemmat toivovat, eli en mene opettajalle. Äitee sanoo ettei kannata välittää, onhan muilla suuremmat ongelmat. Hakkaamista, pahempaa huutelua... Se on se syy. Mut en voi olla välittämättä, mieluiten selvitän asiat kasvokkain ilman kolmatta henkilöä. Kyllä tämä tästä.

Pikkuhiljaa yksinäiset ihmiset elävät netissä ja ovat siel yhteinen ryhmä. Jos ei mikään muu niin toivottavasti se auttaa. Mutta jos ei mikään muu niin elukat ja ihmiset sieltä jostain pelastaa.
Kirjoittanut: Pumpkin (Jäsen)
  • #320
  • Arvo: Asiantuntija
  • Lähetetty: 07.03.2009 14:32

Lainaus: BlackLotus

En vieläkään uskalla sanoa mitään vastaan


Eihän sinun välttämättä ole pakko sanoa mitään. Itse ainakin vain kävelen pitkin käytäviä helvetin paha ilme naamalla että varmasti kukaan ei uskalla olla väistämättä mua.
Viesti

Vaihda maisemaa

Uutta! Nyt voit ahtaa Gootti.netin kännykkäänkin. Palvelun uusimmat uutiset ja suositun keskustelualueen tuoreimmat viestit löytyvät nyt myös kevytversiona mobiililaitteille suunnatussa Gootti.mobi-palvelussa.

  • Goottifoorumia selaa 1 vakoilijaa ja 0 jäsentä . Kävijäennätys tehtiin 17.09.2015 09:50, jolloin paikalla oli väkeä yhteensä 362 henkeä!
Järjestä treffit