Gootti.net

Koulukiusattuja?

Kirjoittanut: Magnolia (Jäsen)
  • #391
  • Arvo: Mahtigootti
  • • Muokkasi: Magnolia
  • Lähetetty: 22.01.2014 11:44
netistä

"Koulukiusaaminen voi ilmetä hyvin monilla tavoin. Se voi olla fyysistä väkivaltaa, kuten potkimista, lyömistä tai hiuksista repimistä. Yhtä hyvin se voi olla esimerkiksi nimittelyä ja kaveriporukasta eristämistä.

Kiusaamisen kohteeksi voi joutua kuka tahansa ja kiusatun on aivan turha etsiä syytä itsestään.

Kiusaamisen uhriksi joutuneet ovat usein kuitenkin tavallista empaattisempia ja ystävällisempiä.

Kiusattujen tilanne ei ole helppo. Kuvaavaa on, että moni lapsi joutuu koulussa päivittäin sellaisen pahoinpitelyn kohteeksi, mikä aikuisten välisenä tapahtumana tulkittaisiin automaattisesti rikokseksi. Nykyisin fyysisenä väkivaltana ilmenevään koulukiusaamiseen suhtaudutaan luultavasti aiempaa useammin sen vaativalla vakavuudella. Väkivalta kuuluu myös poliisin selvitettäväksi. Sanallinen kiusaaminen, manipulointi ja leikeistä poissulkeminen ovat kuitenkin myös hyvin tavallisia kiusaamisen muotoja joihin opettajien, vanhempien ja oppilastoverien on voitava puuttua."
Kirjoittanut: Magnolia (Jäsen)
  • #392
  • Arvo: Mahtigootti
  • • Muokkasi: Magnolia
  • Lähetetty: 24.01.2014 08:38
Tuo "kaveriporukasta eristämistä"... Minulla tämä oli koko elämäni aikana - koulussa, työpaikassa, baarissa, netissä.
Kirjoittanut: Wolfie (Jäsen)
  • #393
  • Arvo: Edistynyt
  • Lähetetty: 06.02.2014 21:00
Eipä kukaan taida minulle vastata :/
Kirjoittanut: Mirilla (Jäsen)
  • #394
  • Arvo: Edistynyt
  • Lähetetty: 06.02.2014 22:15
^ Voi olla, että olet saattanut kuulla tämän jo lukemattomia kertoja, mutta älä välitä kiusaamisesta. Ihmiset ovat typeriä olentoja ja on ihan normaalia, joskin ikävää, että ihmiset puhuvat toisistaan paskaa. Minua kiusattiin myös alakouluikäisenä, mutta yläasteella kukaan harvoja kavereitani lukuun ottamatta ei uskaltanut puhua pukahtaakaan minulle kasvotusten, mutta ai että, en halua edes tietää, mitä minusta juoruiltiin... No, painotin itselleni, etten nouse sängystä aamulla miellyttääkseni muita ihmisiä. Ja niin siinä kävi, ettei minua enää kiinnosta, mitä satunnainen Perttiina ajattelee nähdessään mustaan verhoutuneen ojaan kuolleen näköisen kalpeanaaman.
Kirjoittanut: Satanica (Jäsen)
  • #395
  • Arvo: Asiantuntija
  • • Muokkasi: Satanica
  • Lähetetty: 10.02.2014 13:04

Lainaus: Wolfie

Olen seitsemännellä luokalla ja minua on kiusattu alakoulusta asti. Kun sitten sitä goottiutta alkoi minussa ilmetä niin kiusaaminen paheni. Sellainen iso poikaporukka haukkuu saatanapalvojaksi.. Äitinikään ei kovasti pidä tyylistä, vaikka koetan tehdä siitä lolitamaisemman ikäni takia. Pitääkö minun nyt luopua tyylistäni tämän takia? P.S: En ole wannabe, olen piirtäjä, avaramielinen, ja koen henkisesti kuuluvani tähän skeneen. :'<


Älä missään nimessä luovu tyylistäsi! Muista, että goottius on muutakin kuin pukeutumista.
Minäkin jouduin juuri sinun ikäisenäsi kuulemaan ties mitä sontaa ihmisiltä, erityisesti pojilta ja juurikin tuota saatananpalvonta shaibaa. En edes ymmärrä, miksi se yhdistetään aina tähän skeneen. Ihan naurettava juttu. Olet vain välittämättä, tuohon ei voi muuta sanoa. Itse selvisin ylä-asteen hyvin, kun näytin, etten välitä muiden mielipiteistä - vaikka en toki kiellä, etteikö ilkeät sanat ja katseet olisi satuttaneet.

Vanhempien hyväksyntä on ehkä se suurin. Itse olin hyvin onnekas, sillä vanhempani ovat aina hyväksyneet pukeutumiseni ja musiikkini, eikä heidän kanssaan ole tarvinnut kättä vääntää. Vanhemmille suosittelen osoittamaan, että pukeutumisesi tms ei ole paha asia. Youtubessa jotkut ovat tehneet videoita "goottilasten vanhemmille", joissa kerrotaan, ettei tämä juttu ole mikään vaarallinen. Mielestäni epäilevien vanhempien olisi ihan hyvä katsoa aiheeseen liittyviä videoita. Tässä skenessä kun ei ole kyse mistään saatananpalvonnasta ja huumeista, vaan esteettisyydestä, taiteellisuudesta ja herkkyydestä.

EDIT: Itse olen kokenut viime aikoina kiusaamista kaverieni suunnalta. Kaksi aika pitkään kavereinani ollutta ovat alkaneet juonia minua vastaan (en nyt sen kummemmin jaksa alkaa ruotimaan). Täytyy sanoa, että kavereiden kiusaaminen tuntuu paljon pahemmalta kuin ulkopuolisten. Kiusaaminen ei liity ulkonäkööni tai mihinkään, vaan se on enemmänkin sellaista "riitojen aiheuttamista" sun muuta typerää.. ja vieläpä aikuiset ihmiset!
Kirjoittanut: Sieluton (Jäsen)
  • #396
  • Arvo: Edistynyt
  • Lähetetty: 09.07.2014 00:42
Koko ala-astehan sitä oltiin kiusattuna.
Mutta praise jesus, kun pääsin ylä-asteelle!
Sain alkaa pukeutuu niinkuin halusin/olla vaan eikä kukaan sanonut mitään asiasta.
Nyt minulla on ihana luokka, joka hyväksyy minut tälläisenä ökkimönkijäisenä kuin olen.
Kirjoittanut: Vanadium-I-Ching (Jäsen)
  • #397
  • Arvo: Edistynyt
  • • Muokkasi: Vanadium-I-Ching
  • Lähetetty: 17.07.2014 02:22
Olin kiusattu, päiväkodista peruskoulun loppuun asti. Koulussa se ilmeni ennen kaikkea syrjintänä, oudoksuntana ja ääliökommenttien huutelemisena.
En osaa sanoa selvää syytä. Joku osa luonteestani kai. Minulta puuttui luontaiset sosiaaliset taidot, jotka suurimmalla osalla ihmisistä on.

Minulla oli koulussa ja voisi sanoa että yleensäkin vain yksi kaveri - hän oli eri luokalta kuin minä. Omassa luokassani minulla ei ollut kavereita 1-9 luokilla joitain lyhyitä kausia lukuun ottamatta.
Kuitenkin tämä yksi ainoa kaverini oli ajoittain yksi pahimmista kiusaajistani. Kun olimme kahdestaan, hänen kanssaan oli hauskaa, mutta kun olimme jonkun hänen kaverinsa kanssa kolmistaan, he liittoutuivat minua vastaan ja kiusasivat ehkä pahemmin, kuin kukaan omasta luokastani on minua koskaan kiusannut. Se oli tytöille ominaista kieroilua, leikkien sääntöjen muuttamista, harhaan johtamista - sen tyyppistä kiusaamista, johon ei oikein voi sanoakaan mitään vastaan, koska he olivat voineet sanoa "Miten niin? Ei me tässä mitään kiusata." Eräänlaista taitavaa psykologista kidutusta siis, päivittäin.
Hän oli paras kaverini, ja samaan aikaan yksi pahimmista vihollisistani.
En siis tiedä mikä oli pahinta, oppitunnit, välitunnit vai sittenkin pihaleikit koulun jälkeen.
Oma koti oli sentään kullan kallis.

En ikinä kertonut kenellekään, en äidille, en opettajille.
Vaikka olin aina tyytyväinen perheoloihini, näin jälkeenpäin tajuan, että vaikka minua ei kohdeltu kotona mitenkään negatiivisesti, en myöskään saanut paljon rakkautta, tukea tai ymmärrystä. Äidiltäni ei missään vaiheessa riittänyt psykologista silmää huomaamaan kärsimystäni.
Voi olla että jos olisi ollut edes kaverit tai vanhemmat tukemassa, kokemukseni olisi ollut erilainen.

Koulun vaihto tai maisemien muuttaminen ei jostain syystä ollut minulle koskaan mikään vaihtoehto.

Yläasteella aloin pikkuhiljaa menettää uskoni ihmisiin ja lakkasin oikeastaan haluamasta enää kavereita, ainakin ajoittain. Katsoin paljon kidutuskauhuleffoja. Kaksi suosikkiani, jotka katsoin tuolloin 13-vuotiaana oli Audition ja Los sin nombre (Nimetön). Pystyin vahvasti samaistumaan Asamiin, ihailin nimettömien lahkoa...

Päädyin ihan hyvään lukioon. Siellä oli hyviä tyyppejä näin objektiivisesti ajatellen, taiteilijoita, varmaan puolet itsekin entisiä kiusattuja, mutta olin sinne tultaessa kuitenkin niin heikossa psyykkisessä tilassa, että vasta siellä koin kaikkein epäsosiaalisimman vaiheeni. Olin vihdoinkin saanut ystävällisiä ihmisiä ympärilleni ja reagoin siihen alkamalla vihata heitä ja torjumalla heidät, ehkä jopa halveksumalla heidän ystävällisyyttään sekä samanaikaisesti suhtautumalla siihen erittäin epäluuloisesti ja vainoharhaisesti, kas kun olin niin tottunut syrjivään suhtautumiseen.
Oli niin helppoa vain vihata kaikkia ja kaikkea. Arvatkaa vain, miksen rekisteröitynyt esim. tänne lukioaikoina, vaan vasta myöhemmin...?

Monet kiusatut kirjoittavat menettäneensä itsetuntonsa ja alkaneen vihata itseään. Minulle ei tuota koskaan käynyt. Luotin aina itseeni. Suuntasin kaikki negatiiviset tunteet ulkopuolelle, en itseeni.
En sure menneisyyttäni, päinvastoin. Olen kiusaajilleni kiitollinen. Mitä olisin nyt ilman heitä?
Ja nyt kun kerran joka tapauksessa olen kiitollisuudenvelassa, voisin maksaa heille suurin piirtein samalla mitalla takaisin.

Yhdestä asiasta en kuitenkaan ole ollenkaan kiitollinen:
Selvisin yläasteesta ja lukiosta keskinkertaisin arvosanoin. Minulla olisi ollut edellytyksiä selviytyä hyvinkin arvosanoin, jos en olisi ollut yläaste- ja lukioaikoina niin saamarin masentunut, etten jaksanut nousta aamuisin sängystä ja lähteä minnekään.
Kiinnostusta minulta nimittäin löytyi vaikka mitä oppiaineita kohtaan.

Historiastani huolimatta tai sen ansiosta en tunne sääliä kiusattuja kohtaan, koska en pysty samaistumaan heidän heikkouteensa. Kiusaaminen on heille opetus, jonka läpi heidän on mentävä tullakseen vahvemmiksi.
Opin jo lapsena turvautumaan kaikista defenssimekanismeista juuri 'samaistumiseen hyökkääjään'. (Jos joku ei ole vielä lukenut defenssimekanismeista, käykää lukemassa: http://en.wikipedia.org/wiki/Defence_mechanisms Kaikkien pitäisi olla niistä perillä, koska kaikki niitä käyttävät.)
Kuitenkin jollain tasolla tunnen yhteenkuuluvuutta kiusattujen kanssa ja tarvetta puolustaa heitä.

Olen myös pari kertaa löytänyt itseni kiusaajan roolista. Kiusattu pystyy nauttimaan kiusaamisesta siksi, että kokee sillä ikään kuin hyvittävänsä kiusattuna olo -kokemuksensa... Mutta harvemmin olen tehnyt sitä oma-aloitteisesti. Joskin olen kyllä käyttäytynyt joskus aikuisiällä hieman sadistisesti joitain ihmisiä kohtaan...

Kiusaaminen on jättänyt pysyvät jäljet elämääni ja luonteeseeni.

Luultavasti useissa tapauksissa kiusaajat eivät tajunneet kuinka pahasti minua loukkasivat. Vika oli minussa, kun olin herkkis ja kykenemätön tekemään asialle mitään. Enpä ole enää. Nykyään minua on lähes mahdotonta loukata.

Voimia vielä kaikille! Yrittäkää kääntää kokemuksenne voitoksenne. Kaikesta löytyy aina hopeareunus.
Kirjoittanut: savurenkaita (Jäsen)
  • #398
  • Arvo: Edistynyt
  • Lähetetty: 19.08.2015 09:37
Vanadium-I-Ching, hyvä kirjoitus (siis se, että olit kiusattu ei tietenkään ole mielestäni hyvä asia), pystyin samaistumaan paljon. Minua kiusattiiin ala-asteen ajan, yläasteella se vähän rauhoittui kun aloin liikkua ns. "kovisten" kanssa. Kiusaaminen oli syrjintää ja haukkumista. Yksi kaveri minulla ainakin oli koko ajan ja hän on minulle vieläkin rakas.

Kiusaaminen jätti syvät arvet. Luulen, että se johtui goottityylistäni (joka olikin välillä aika noloa kun nyt ajattelee....) ja luonteestani koska olin nuorempana tosi ujo ja hiljainen. Kun kiusaaminen alkoi, aloin masentua ja viillellä. Kiinnostuin synkistä asioista, sain mielihyvää kun luin mm. tarkkoja kuvauksia murhista ja kidutuksista. Fantasioin kouluampumisesta (ja fobballe tiedoksi, en fantasoi enää ) ja itsemurhasta koulussa. Yläasteella sairastuin anoreksiaan.
Itsetuntoani olen saanut pikkuhiljaa takaisin, mutta ahdistus ja anoreksia vaikeuttavat edelleen elämää. Samoin päihteitä olen käyttänyt ihan liikaa, nyt on vähentynyt koulun takia. En kanna kaunaa kiusaajilleni. Kiusasin jossain vaiheessa itsekin joten ymmärrän, että se johtuu henkisestä pahasta olosta. Olen selvinnyt kiusaamisesta vaikka välillä onkin vaikeaa.

Voimia kaikille kiusatuille, kyllä se siitä Älkää antako masennuksen vallata mieltä kokonaan, tunnelin päässä on aina valoa. Enempää kliseitä en keksikään.
Viesti

Vaihda maisemaa

Uutta! Nyt voit ahtaa Gootti.netin kännykkäänkin. Palvelun uusimmat uutiset ja suositun keskustelualueen tuoreimmat viestit löytyvät nyt myös kevytversiona mobiililaitteille suunnatussa Gootti.mobi-palvelussa.

  • Goottifoorumia selaa 4 vakoilijaa ja 0 jäsentä . Kävijäennätys tehtiin 17.09.2015 09:50, jolloin paikalla oli väkeä yhteensä 362 henkeä!
Järjestä treffit