Haastateltavana The Pussybatsin laulaja

• Julkaistu maanantainana 26. tammikuuta 2009
• Avainsanat: the pussybats

Gootti.netin Ines Lukkanen sai saksalaisen The Pussybats (www.thepussybats.com) -yhtyeen laulajana ja kitaristina toimivan Sid van Sinin haastateltavakseen. Yhtye julkaisi uuden studioalbuminsa, joka kantaa nimeä "The Famous Last Songs", 23. päivä kuluvaa kuukautta Black Rain Recordsin kautta. Tuore haastattelu tehtiin heti kiekon ilmestymisen aikaan.

Oliko helppo sovittaa materiaalinne tiettyyn genreeen, vai tunsitteko kapinoimisen tarvetta kategorisointia ja lokerointia vastaan? Vaihtoehtorock on genrenimikkeenä varsin suuri hiekkalaatikko.

Joo, sehän se vähän on se pointti siellä taustalla. Vaihtoehtorock tarkoittaa kaikkea ja ei mitään, ja tarkempi kategorisointi ei sopisi musiikkiimme. Se on rokkia, mutta vahvoilla pop-aineksilla sekä tietyllä melankolialla. Lokeroimme itsemme jossakin vaiheessa goottirokiksi, mutta jos kuuntelee albumin, ei kama ole tarpeeksi synkkää ollakseen oikeasti "goottia", ja ihan liian poppia ja modernia ollakseen rock’n’rollia, ainakin siinä mielessä jolla jälkimmäinen termi nykyään käsitetään. Ei meillä ole mitään kategorisointia vastaan, se on vain tarpeellinen juttu jotta ihmiset saavat jonkin käsityksen siitä mitä tässä tehdään ja miltä me kuulostamme, jos jengi ei meistä jo tiedä. Kaikki vertaavat uusia bänditulokkaita jo olemassa oleviin yhtyeisiin, sitä teen itsekin. Luulen että Suomessa ollaan vähän avoimempia, koska bändit kuten HIM ja The 69 Eyes ovat 100%:sti integroituneet musiikin valtavirtaan, mutta ainakin Saksassa termi "gootti" rajoittaa automaattisesti tiettyyn skeneen ja yleisöön, jolloin päätyy soittamaan keskiaikafesivaaleille tai muuta sontaa. Ja se ei ole meidän kohderyhmäämme.

Minkälainen olisi tyypillinen henkilö joka kuuntelisi musiikkianne tai kävisi keikoillanne?

Naispuolinen, hyvännäköinen ja tarpeeksi vanha ettei jouduta vaikeuksiin. Vai onko liian pinnallinen vastaus?

Minkälaiset musiikilliset taustat teillä jätkillä on?

Soitimme kaikki useissa bändeissä, jotkut soittavat vieläkin, ja kaikkea 70-luvun hiteistä blackmetalliin. Itseni puolesta ainakin, vaikka rakastan kamaa, jota Pussybats tekee, en voisi koskaan olla täysin tyytyväinen ollessani vain yhdessä bändiprojektissa, musiikilliset kiinnostuksen kohteeni ovat liian laajat sellaiseen (Kurkatkaa esimerkiksi www.myspace.com/killedbycandy.) Bändille täytyy antaa jonkinlainen brändi ja tunnistettava identiteetti, muuten se on vain "taas joku uusi yhtye" — ja niin tehdessä täytyy asettaa jotain rajoja. The Pussybatsille se ei ollut vaikeaa, koska kaikilla meistä neljästä on hyvin erilaiset maut ja mielipiteet useisiin asioihin, joten kaikki mistä voidaan todella olla samaa mieltä täytyy olla se oikea ja sopiva suunta.

Tiedän itsekin muusikkona, että joskus on pakko purra kieltä ja olla hiljaa negatiivisen palautteen edessä — oletteko joutuneet kovan kritiikin kohteeksi?

Totta kai olemme. Ja totta kai niin käy vielä useammin tulevaisuudessa. No, kukaanhan ei tietenkään nauti joutuessaan lukemaan parjaamista jostain sellaisesta, jonka eteen ei ainoastaan ole tehnyt niska limassa töitä, vaan johon on myös panostanut kaiken energiansa ja sydämensä. Mutta hei, sellaista peliä tämä on. Kaikkia ei voi miellyttää, tai muuten sitä huomaisi tekevänsä jotain todella sielutonta roskaa joka ei liikuta ketään. Meidän tavoitteemme on tulla yhdeksi sellaisista bändeistä, jonka kaikki tietävät, ja joka jakaa jengin tasaisesti niihin joita joko todella vihataan tai joita todella rakastetaan. Muussa tapauksessa meillä olisi jotakuinkin kolme tai neljä miljardia fania kautta maailman, ja ehkä se riittäisi kohtuullisen elannon tienaamiseen… Ihan sama. Mikä tosiaan rassaa, ovat sellaiset arvostelut, joissa sanotaan "no olihan se ihan kivaa, mutta ei mitään ihmeellistä".

Minkälaisia teemoja uudella albumilla "Famous Last Songs" käsitellään?

Elämää ylipäätään. Tarkemmin sanottuna valtaosa biiseistä kertoo vahvoista tunteista, kuten rakkaudesta ja epätoivosta. Tai sitten niiden puutteesta, kuten kappaleessa "Feel", josta pidän lyyrisesti kaikista eniten koko levyllä. Mielestäni rockmusiikin vahvuus onkin, että se on yksi suorimmista teistä välittää tuntemuksia. Kaikissa kappaleissa on tietty surumielinen sävy — koska kauneimmat tarinathan loppuvat surullisesti… Mutta ilmaisee sitä eri tavoin; biisit kuten "Feel" ja "Scarlet" voivat tosiaan masentaa, kun taas biisit kuten "No Romeo" tai erityisesti "Dance With the Devils" tuovat esiin hilpeämpää, lähes euforista puolta melankoliasta. Tai siis, jos jo tietää että kaikki on turhaa ja vailla tarkoitusta, miksei pitäisi hauskaa?

Olin yllättynyt kun huomasin että olette tehneet coverin White Townin kappaleesta "Your Woman”, josta olen pitänyt jo kauan. Mistä syntyi päätös tehdä oma versionne?

Enimmäkseen koska se on hauskaa. Toisaalta coverit ovat ylipäätään hyvä tapa saada ihmiset kiinnostumaan yhtyeestä. Etsimme kappaletta, joka on alkuperäisenäkin jotain aivan erilaista, mutta sopii omaan materiaaliimme täydellisesti. Ja se ei ole helppoa, etenkään kun vaihtoehtoja on miljoonia. Päivää ennen kuin menimme studiolle, Roy keksi tämän biisin, ja sanoi, että olin itse ehdottanut sitä joskus kun olimme tulossa eräältä keikalta. En muista sitä itse enää, mutta kuitenkin: kappale on mahtava ja tarttuva. Sitä on mukava soittaa ja versiomme tosiaankin rokkaa. Heti kun harjoittelimme sitä ensi kerran oli selvää että valinta oli hyvä! Olemme muuten juuri saaneet valmiiksi videoklipin tuota biisiä varten.

Miten muuten kappaleenne yleensä syntyvät?

Se vaihtelee. Yleensä kahdella tavalla: joko Roy keksii kitarariffin, jonka pohjalta rakennamme kappaleen, tai sitten kirjoitan kotona jotakuinkin valmiin biisin, joita sovitamme sitten yhdessä. Aloitan usein melodialla tai kierrolla, joten lopputulos tapaa olla erilainen kuin toisella metodilla. On meillä sellaisiakin kappaleita, jotka Roy on tehnyt melko lailla yksin, tai vastaavasti sellaisia riffejä, jotka Marple on keksinyt. Kunhan vain tuntuu, että hyvää tulee, niin hyvää tulee, emmekä halua rajoittaa itseämme siihen, että vain minä saan luvan kirjoittaa sanoituksia, Roy keksiä riffejä ja niin edelleen. Se olisi ihan ahterista.

Miten kauan The Pussybats on ollut olemassa, ja ovatko jäsenet vaihtuneet matkan varrella?

Marple, Roy ja mina tapasimme sellaisen kauhuleffan kuvauksissa kuin One by One. Marple oli projektin pääpiru, Roy esitti yhtä päähenkilöistä, ja minä olin äänisuunnittelupuolella. Elokuvasta puuttui tunnusmusiikki, ja me kolme päätimme keksiä jotain. Tuloksena olivat "Your Horrorshow" ja "Beautiful Tales End Sadly", uudelleen äänitetty versio päätyi jopa albumille. Hitto, siitäkin on jo neljä vuotta… Aika kuluu nopeasti. Se oli hauskaa, sovimme aika hyvin yhteen, ja sain ajatuksen bändin perustamisesta. Kaipasimme rumpalia, ja katsastimme pari passeliksi arveltua muusikkokandidaattia, tosin huonoin tuloksin. Sitten löysimme Miken. Ensimmäistä kertaa hänen kanssaan soittaessamme tunsimme että olemme kasassa. Sitten sitä kirjoitettiin biisejä, harjoiteltiin ja soitettiin ensimmäinen keikkamme kesällä 2006. Voitimme Sonic Seducer -bändiskaban vuonna 2007, ja saman vuoden WGT-keikkamme Leipzigissä toi meille levysopimustarjouksen Black Rainin kanssa. Joten tässä sitä ollaan. Ei meillä ole sen jälkeen ollut jäsenvaihdoksia, mitä nyt itse aloin soittamaan kitaraa jokin aika sitten. Toivottavasti ei tarvitsekaan muuttaa mitään pitkään aikaan, koska bändikemia on todella hauras asia. Vaikka olemme täysin erilaisia jätkiä, täydennämme toisiamme hyvin, eikä The Pussybats olisi lainkaan sama ilman jotakuta meistä neljästä. Esimerkiksi Marple lisää meihin rock’n’roll-elementin (koska me kolme muuta olemme lopulta varsin tylsiä tyyppejä), Mike on ainoa joka osaa soittaa instrumenttiaan kunnolla, Roy keksii mahtavia kitarariffejä ja minä — no, vastaan surkeasti haastattelukysymyksiin.

Sanohan suoraan, mikä on mielestäsi se tekijä, joka tekee uudesta albumistanne niin uskomattoman hyvän, että se kannattaa hankkia?

Se on meidän parhaamme ikinä! Siinä on helvetin hyviä kappaleita. Rakastan levyssä itse ainakin vaihtelevuutta. Sano mitä sanot, mutta ainakin kaikki 11 biisiä ovat erilaisia. Kuitenkaan albumi ei ole kummallinen yhdistelmä mitä sattuu: jokainen kappale on Pussybatsia ja jokainen kappale on tunteellinen, iskevä ja tarttuva. Eikä ainoastaan itse levyllä, vaan levyn ostaessaan saa myös boonuksena ilmaisen netti-EP:n, jolla on lisää siistejä biisejä, niiden joukossa omakin suosikkini, (joka tosin muuttuu usein) akustinen versio "Westwind"-biisistä.

Mitä teette vapaa-aikananne säveltämisen ohella?

Harjoittelemme ja sen lisäksi Marple kanssa pidämme webbi- ja satelliittishowta nimeltä Rockhaus Television. Tuotamme myös musiikkivideoita ja itse musiikkia. Jos jää aikaa… En ole juhlijatyyppiä, joten itse näen ystäviä, käyn leffassa, laitan ruokaa ja sen sellaista.

Valaisehan hieman tulevaisuudensuunnitelmianne. Uuden levyn luomistyö on viety päätökseen ja nyt albumikin julkaistiin juuri 19. päivä. Mitä The Pussybats lähtee seuraavaksi tekemään?

Albumi on valmis, mutta yhä täytyy promotoida sitä, johon keskitymmekin tällä hetkellä. Järjestämme myös levynjulkaisubileet varmaankin 20.2. — ja mikä kiinnostanee suomalaisia fanejamme, sillä se näytetään livenä netissä. Lisätietoa saa kotisivultamme osoitteessa www.thepussybats.com. Julkaisemisen jälkeen täytynee tarkastella finanssitilannettamme niiden miljoonien vuoksi joita saamme öevymyynnistä, ostamme urheiluautoja (tietysti ympäristöystävällisiä hybridimalleja) ja uudet talot, tai siis palatsit. Ja joo, sitten soitamme mahdollisimman paljon keikkoja, koska sitähän rockbändit tekevät parhaiten. Ikävä kyllä montaakaan keikkaa ei ole vielä varmistettu, mutta horisontissa näkyy muutamia. Kannattaa olla utelias ja tarkistella kotisivujamme ja muita informaatiota sisältäviä saitteja, kuten vaikka Gootti.net. Ehkä pääsemme vielä kiertämään Skandinaviaakin joskus.

Mikä on parasta siinä, että ihmiset kuuntelevat jotain, minkä olette itse tehneet?

Emme mitenkään salaile sitä että haluamme olla tulevaisuudessa suositumpia kuin olemme nyt, sillä ei ole mitenkään hienoa olla "underground"-tason yhtye. Rahan, kuuluisuuden, tyttöjen ja kaiken muun hienon lisäksi parasta ainakin itselleni on tietysti se tieto että kirjoittaa kappaleita muillekin kuin itselleen ja vaikuttaa jonkun toisenkin tunteisiin. Mitä enemmän ihmisiä tavoitamme musiikillamme, sitä paremmalta minusta tuntuu, ja sitä merkityksellisemmäksi koen oman elämäni ja yhtyeemme olemassaolon.

Näin lopuksi, minkälaisia kuuluisia viimeisiä sanoja lähetät faneillenne Suomeen?

No arvaapa miksi albumin nimi on "Kuuluisat Viimeiset Biisit"? Jotta ei tarvitse keksiä hienoja viimeisiä sanoja, haha. Sen sijaan että luette moisia täältä, kuunnelkaa kappaleitamme! Mutta sen lisäksi: Kiitos haastattelusta, toivottavasti näemme teitä suomalaisia rokkareita ja muita mahdollisimman pian — sitä yritetään — ja meitä voi auttaa ostamalla levyn. Rauhaa, rakkautta ja rock’n’rollia!

The Pussybats on:

• Roy Rock (kitara)
• Sid van Sin (laulu ja kitara)
• Mike Night (rummut)
• Marple 8 (basso)