Terveisiä Jokelasta 19.8

• Julkaistu torstaina 24.08.2006

Astumme junasta pois vieraalla maaperällä. Puusta rakennettu sininen asemarakennus seisoo ystävällisen oloisena radan vieressä. Sen kulmaan on kiinnitetty kyltti, jonka ansiosta paikan nimestä ei voi erehtyä: olemme Jokelassa.

On lauantai eikä meillä ole mihinkään kiire. Ilmakin on lämmin; juuri sopiva livemusiikin kuunteluun ulkosalla. Suunnistamme siis kohti Lampirockia, ilmaistapahtumaa, jossa musiikista pääsee nautimaan livenä eikä tarjonta vahingossakaan ylitä rajaa loikkaamalla kertaakaan kevyenmusiikin puolelle.

Valintatalon kautta etsiydymme kaverini ohjeiden mukaan kohti risteystä, joka kääntyy sillee kaikkialle ja, josta pitää mennä suoraan… Ja siinä vastaan tulee sellainen lampi jossain vaiheessa. Sit pitäis kuulua musiikkia. Menkää sinne, okei? Helppo juttu — varsinkin jos löytää itsensä ensimmäistä kertaa koko paikkakunnalta. Onneksi paikalliset tarjoavat oivan avun ja osaavat neuvoa uusavutontakin.

Tapahtuma-alue on pieni, mutta se ei tunnu haittaavan ketään. Ihmiset näyttäisivät kotiutuneen alueelle suhteellisen hyvin. Pullot kilahtelevat, puheensorina käy kaikkialla ja lopulta musiikki peittää kaikki ne äänet alleen. Paikan keskellä löytyy pieni lampi, jonka molemminpuolin ihmiset istuskelevat ja juttelevat, kuuntelevat bändejä ja pitävät hauskaa.

Alueella on ainoastaan yksi lava, jota hallitsee aina vuorollaan soittava yhtye. Paikan puitteetkaan eivät ole kovin koreat, mutta se ei ole pääasia. Pääasia on se, että jokaisella on mahdollisuus tulla kuuntelemaan musiikkia ja viettämään aikaansa muiden seuraan.

Suurin osa bändeistä ei ole kovinkaan tunnettuja. Ne ovat ainoastaan pienten, tiettyjen piirien, tiedossa eivätkä ainakaan toistaiseksi ole ylittäneet kynnystä massatietoisuuteen. Ainoa hieman tutulta kalskahtava nimi Lampirockin ohjelmaesitteessä oli Valvomo. Kyseinen yhtye ei koskaan ole päässyt minun suosiooni, joten jätän mielelläni heidän keikkansa kuulematta. Seuralaiseni on samaa mieltä.

Paikalle saavuttuamme ihmettelemme asioita hetken, suuntaamme katseemme pienen lammen yli kohti pientä lavaa ja jäämme paikoillemme istuskelemaan. Lavalla soittavan yhtyeen nimestä ei ole tietoakaan, mutta bongaamme keikkabussin kyljessä lukevan sanan ja päättelemme yhtyeen kantavan nimeä Micro — osui oikeaan. Heidän keikkansa puhkui energiaa ja asiat vaikuttivat rullaavan mallillaan. Kategorisoisin heidät ehkä jonkinluokan hevibändiksi pitkine hiuksineen ja menevine melodioineen. Laulaja toi mieleen Ville Valon ja jo edesmenneen Sentencedin laulajan yhdistelmän.

Yhtyeet vaihtuivat tiuhaan, eikä niistä aina tiennyt kuka soittaa, koska bändejä ei oikeastaan tuntenut entuudestaan ollenkaan. Oli liian energiaa vievää arvailla eri kokoonpanojen nimiä, ja lopulta siihen kyllästyikin, kun ohjelmaesitteitäkään ei näkynyt missään. Bändit olisi voinut paremmin esitellä tai ainakin heidän nimensä olisi voinut laittaa johonkin konkreettisesti näkyviin.

Loput yhtyeistä sulautuivat yhdeksi massaksi, joita ei pahemmin erottanut, ja jotka eivät pahemmin kiinnostaneetkaan, lukuunottamatta muutamaa niistä: Adamantra ja Kumma. Molemmista yhtyeistä löytyi kaipaamaani asennetta eivätkä nämäkään hyppineet silmille iloisin ja maailmaaparantavin lyriikoin, sen mitä niistä lyriikoista saattoi saada selvää, vaan velloivat kotoisan tutussa slaavilaisessa melankoliassa.

Adamantra edusti ymmärtääkseni jonkinlaista heviä. Kaiketi speed metallia. Yhtye muistuttikin vanhoista kasarihevibändeistä ja upposi iloisesti syvälle mieleeni. Kumma-niminen bändi taas oli, kaverin mukaan, kunnon hc punkia suomenkielisillä lyriikoillaan.

Lampicok onnistui luomaan mukavan ja oikein hyvän tunnelman, joka turvaa ainakin oman pääni sisällön aisoissa pysymisen taas hetkeksi aikaa eteenpäin.

Lisätietoa Lampirockista voi kaivaa osoitteesta www.lampirock.net.